Ei tullut 15 tunnin työviikkoa, John – Ennustamisen sietämätön vaikeus

Kirjoittaja: Harri Lappalainen, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Tuntuvatko lainauksen ajatukset tutuilta? Edellä mainittu kirjoitus olisi voinut syntyä tämän päivän tietotyöläisen näppäimistöstä LinkedInissä, kun hän testattuaan Chat-GPT:tä tajuaa, että ehkä tekoäly voi uhata hänenkin työpaikkaansa. Teknologian ja globalisaation muutokset eivät vie pelkästään toisten työpaikkoja.

Kirjoitus oli kuitenkin ote Atlantic Journal -lehden pääkirjoituksesta vuodelta 1833. Teknologian ja elämän tahdin muutokset eivät saaneet ihmisiä vain pohtimaan syvällisiä, vaan ryhtymään suoraan toimintaan, kuten 1800-luvun alun luddiitit kehruu-Jennyä kohtaan. (Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustavia työläisiä, joiden suoraan toimintaan kuului koneiden rikkominen.)

Tämän päivän länsimaalaisen ihmisen reaktiot ovat ehkä maltillisempia, ja tuotantovälineet saavat olla pääosin rauhassa. Valitettavasti välillä tuntuu, että kohdistamme turhautumisemme ja pelkomme koneiden sijasta toisiin ihmisiin. 

Työpaikkoja tai ammatteja on kieltämättä hävinnyt luddiittien kiukuttelun jälkeenkin. Teknologian kehitys ei ole ainoa syy ammattien katoamiseen. Myös kuluttajien tarpeiden ja yleisten asenteiden muutokset saattavat kadottaa ammatteja.

Vielä 1970-luvulla Linnanmäellä työskenteli vedenneitoja. He olivat nuoria naisia, joiden tehtävänä oli maata vähäpukeisena laverilla, josta asiakkaat yrittivät palloa heittämällä pudottaa heidät veteen. Ei kovin kosher nykypäivänä, jos se sitä oli alun perinkään.

Uusia ammatteja syntyy myös siihen tahtiin, ettei Työmarkkinatorilla käytöstä oleva ESCO-luokitus välttämättä löydä juuri sinun ammattiasi.

Lentäviä autoja, 15 tunnin työviikko ja muita herkullisia huteja

John Maynard Keynes ennusti 1930-luvulla, että hänen lastenlastensa työviikko olisi 15-tuntinen. Tämä olisi mahdollista tuottavuuden ja elintason nousun ansiosta.

Viikonloppuisin sähköposteja vilkuileva etätyöläinen tai vastoin omaa tahtoaan osa-aikatyössä puurtava palvelualan työntekijä, voisi esittää kysymyksen: ”Miten meni niin kuin omasta mielestä, John?

Keynes ei ole ainoa, jonka tulevaisuuden ennustukset ovat enemmän tai vähemmän menneet pieleen. Lentäviä autoja ei kaupunkien ilmatilassa vieläkään näy, mutta sen sijaan törmäilemme pieni televisio kädessä kulkiessamme sähköskuutteihin ja antropomorfisoimme eli ihmistenkaltaistamme Alepa-robotteja. Sen lisäksi meille ihmisille on tyypillistä murehtia maailman menoa ja tulevaa, vaikka ennustuksemme tahtovat mennä pieleen.

Teknologinen kehitys, heikot signaalit ja megatrendit (Sitra) eivät ole ainoita asioita, jotka sysäävät meidät muutoksen tuomalle epämukavuusalueelle.

Viime aikoina pakollista muutosta ihmisten elämään ovat tuoneet koronakriisi, Ukrainan sota, talouden suhdanteiden heilahdukset tai poliittiset muutokset, jotka ovat pakottaneet lukuisat ihmiset tilanteeseen, johon he eivät ole halunneet. Kollegani Janica Grönqvist pohti kiinnostavasti Työtänäkyvissä blogikirjoituksessaan muutosta ja sitä, miltä se tuntuu.  

Muutos ei ole välttämättä odotettu ja muutoksen herättämiä tunteita käsitellessään pystyy samaistumaan jäätyneen kävyn kanssa kamppailevan jyrsijän tunnetilaan.

Poliittiset päätökset ja talouden shokit tulevat jatkossakin olemaan läsnä. Myös työelämän muutos jatkuu. Työelämän tivolissa ei välttämättä pääse turvallisen possujunan kyytiin vaan karuselliin, jonka vauhti tuntuu vaan kiihtyvän.

Yksinkertaiset ratkaisut tarjoavat harvoin vastauksia monimutkaisiin ongelmiin.

Teollistumisesta alkanut perinteisen palkkatyön asema on murroksessa. Niin kutsutut epätyypilliset työsuhteet ja erilaisissa sopimussuhteissa tehdyt työsuoritteet, alusta- ja laskutuspalvelutyöstä perinteisempään yrittäjyyteen, tulevat todennäköisesti yleistymään.

Työelämän luova tuho tekee joitakin työtehtäviä tarpeettomiksi, eivätkä uudet työtehtävät välttämättä synny palkkasuhteeseen. Muutokset tuovat myös uusia osaamistarpeita. 

Tämä luo haasteita niin sosiaaliturvan järjestämiselle kuin koulutuspolitiikalle, jotta mahdollisimman moni saataisiin pidettyä työelämässä mukana ja taakanjako tuntuisi mahdollisimman monen mielestä oikeudenmukaiselta.

Voisinpa sanoa, että järjestelmä vastaisi edes tällä hetkellä kaikkiin tämän päivän työelämän tilanteisiin. Tiedän kuitenkin hyvin, että moni ei koe näin olevan. Maailma ei ole tältä(kään) osin valmis.

Yksilön vastuu karusellin istuimen reunoista kiinnipitämisestä tuntuu kuitenkin korostuvan, kun meille kansalaisille ja poliittisille päättäjille ei ole syntynyt yhteistä käsitystä siitä, mihin suuntaan karusellin kuuluisi pyöriä, ja pitääkö meidän kiihdyttää vai hidastaa vauhtia. Tämä ei auta meitä ratkaisujen löytämisessä.

Ainakaan itse en voi syyttää ketään tästä, koska ei minullakaan löydy täydellisiä ratkaisuja. Yksinkertaiset ratkaisut tarjoavat harvoin vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Ihmiskunta tuntuu kuitenkin olevan taipuvainen kokeilemaan niitä.

Tulevaisuudesta on selvitty ennenkin

Kaipa se halu muuttaa on myös ihmisille ominaista. Muutos on helpompaa, kun on itse vaikuttamassa siihen. Kyynisempi voisi lisätä myös, että varmistamassa samalla, ettei muutos vaikuttaisi häneen. 

Pitääkö tässä meidän sitten repiä ihokas yltämme ja ripotella tuhkaa päällemme?

Muutos! Se tulee! Mutta ei kannata tuhlata liikaa energiaa tulevaisuuden murehtimiseen, sillä ihmisten ennustukset menevät usein pieleen.

Saattaa olla, että murehdimme asioita, jotka eivät koskaan tapahdu. Näin vain hukkaamme arvokkaita voimavaroja, jotka voisimme käyttää tämän hetken hyväksi.

Jollain tavoin voimme kuitenkin valmistautua siihen tulevaisuuteen, joka väistämättä on edessä.

Ole utelias uusia asioita kohtaan. Opettele uusia taitoja ja omaksu uutta tietoa. En viitsi edes yrittää arvailla, mitä nämä taidot ja tiedot ovat, jotta tulevaisuudessa internetissä kaivelevat arkeologit eivät pääsisi naureskelemaan arvauksilleni.

Lue välillä historiaa ja fiktiota. Se antaa perspektiiviä asioihin. Ihmiset ovat ennenkin pelänneet tulevaisuutta, kokeneet pettymyksiä ja negatiivisia tunteita. Mutta he ovat myös nauraneet, pitäneet toisistaan huolta ja rakastaneet.

Edesmennyt presidenttimme Mauno Koivisto on sanonut: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Ehkä tämä on sitä resilienssiä. 

Kirjoittaja työskentelee alkavan yrittäjän palveluissa eikä aio enää ikinä kasvattaa viiksiä.