Kirjoittaja: Janica Grönqvist, viestintäasiantuntija Uudenmaan TE-toimisto
Muutamien viime vuosien aikana muutoksesta työelämässä on tullut ”uusi normaali”. Organisaatiomuutokset ovat arkipäivää ja ne tulee hyväksyä pystypäin ja ketterästi.
Pitää olla muutoskyvykkyyttä, resilienssiä (sana, jota Word ei vieläkään tunnista) ja loputonta kestokykyä epävarmuuden jatkuvaan sietämiseen.
Johonkin tuntui unohtuvan, että me olemme ihmisiä. Me pelkäämme, vastustamme, emmekä pidä epävarmuudesta.
Vuonna 2025 TE-palveluiden järjestäminen siirtyy kuntien vastuulle. Uudenmaan TE-toimistossa tämä tarkoittaa sitä, että yli tuhat ihmistä elää jonkinasteisessa epävarmuudessa työnkuvansa, työpaikkansa ja työsuhde-ehtojensa suhteen vielä melkein kaksi vuotta.
Miten suhtautua muutokseen, joka pelottaa ja jota ei itse ole valinnut tapahtuvaksi?
Minä kärsin lentopelosta, mutta miten se sitten liittyy TE-palveluihin tai työelämän muutoksiin?
Antakaa, niin selitän.
Asiat, joita emme voi hallita
Kaikki alkaa siitä, että inhoan pakata nestemäiset asiat fiksusti pieniin pusseihin. Inhoan ruuhkaa, jonottamista ja pian taivaalle nousevaan metalliputkiloon ahtautumista.
Ymmärrän lentoturvallisuuden todennäköisyydet ja olen saanut kirjallisuudesta (Richard Scarry – Iloinen ilmakirja) ymmärrettävän selityksen sille, miksi tuo sairaan painava metalliputkilo nousee ilmaan ja yleensä myös pysyy siellä.
Mitä sitten oikeasti pelkään?
En tosiasiassa pelkää lentämistä, vaan putoamista, ilmakuoppia, katoamista.
Kaikkein eniten pelkään irti päästämistä, vallan luovuttamista muille ja sitä, että minulla ei ole mihinkään asiaan mitään kontrollia. Voin vain kiinnittää turvavyöni ja tarkistaa istuintaskun esitteestä lähimmän hätäuloskäynnin sijainnin.
Siksi myös tämä työyhteisössämme tapahtuva historiallinen muutos, TE-palveluiden siirto kunnille, pelottaa minua. En ole millään tapaa ohjaksissa, en saa päättää matkan suuntaa enkä määränpäätä, en saa päättää keitä otan lentokavereikseni, enkä sitä mitä määränpäässä tulen tekemään.
En ole myöskään itse saanut valita sitä, että lähden tälle matkalle. En tiedä varmasti, olenko päätepisteessä tarpeellinen, onko osaamiseni siellä jotain sellaista mitä arvostetaan tai pidetäänkö minusta siellä ihmisenä.
Luulen, että tämä tunne hallitsemattomuudesta on tuttu monelle muullekin organisaatiomuutoksen kokeneelle.
Tutkassa sää on sumuinen ja kentällä vastassa takatalven liukas lumikerros.
Halu olla ohjaimissa – tai edes nähdä kuka ohjaa
Eniten me ihmiset kuulemma kärsimme muutoksista, joissa meillä on tunne, että emme saa vaikuttaa mihinkään. Meillä on luontainen halu ottaa pilotin paikka tai ainakin halu nähdä ja tuntea henkilö, jolla on varallemme mielessä reittisuunnitelma, kädessä pelastuslautan täyttönaru ja takataskussa valmiina energiapatukka mahdollista hyytymistämme varten.
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun olen työelämän suuren muutospyörteen vietävänä. Takana on kokemus yhden työnantajan konkurssista, toisen palkanmaksuvaikeuksista ja kolmannen säännöllisesti toistuvista YT-neuvotteluista.
Yritysten toimipaikat, strategiat ja nimet vaihtuvat, mutta muutos on ja pysyy. Tuo jokin alati liikkuva, se on aina paikalla. Kuin lentoemäntä, se tarjoilee vaunustaan kaikenlaista valikoimiinsa kuuluvaa aina irtisanomisista organisaatiomuutoksiin ja uudelleenkouluttautumisesta lakiuudistuksiin.
Itse haluaisin tilata edes pahvimukillisen pysyvyyttä!
Aina pelätessä mietin sitä, että jokainen meistä on selviytyjien lapsi. Esivanhempamme ja koko meitä edeltävä sukupolvien ketju on selvinnyt hengissä uskomattoman vaarallisista ja väkivaltaisista olosuhteista.
Me olemme niitä yksilöitä, joilla on herkät aistit ja jotka ovat vuosisata vuosisadalta hyötyneet pienestä ylivirittyneisyydestä ja huolestuneisuudesta. Olemme hengissä, koska ennen meitä joku on välttynyt joutumasta pedon kitaan panikoidessaan ruohikosta kuulunutta rapinaa.
Nyky-yhteiskunnassa verenperintönä saatu varautuneisuus voi näyttäytyä liiallisena ahdistuksena. Kuitenkin pitkässä juoksussa ahdistus ja varautuneisuus hyödytti meitä – olemme niitä, jotka jäivät eloon.
TE-palvelujen siirto kunnille eli tämä meidän TEPA-matka on pitkä. Teemme muutamia välilaskuja, mutta lennon määränpää selviää vasta myöhään. Lentomme kuluttaa – ilmaston sijaan – jaksamistamme.
Lennetäänkö myötä- vai vastatuuleen?
Joskus muutoksen tuulet ovat hirmumyrskyjä, jotka tuntuvat puhaltavan kasaan kaikki elämän perustukset. Toisinaan ne taas ovat iloisesti eteenpäin työntäviä, syreenin tuoksuisia, vilvoittavia kesähenkäyksiä. Kuinka paljon vaikutusta tuuliin on omalla tuulellamme?
Mitkä asiat auttavat tutkimuksien mukaan kestämään muutosta?
1. Ihmisenä elämiseen liittyvä luontainen uteliaisuus uutta kohtaan. Tätä emme voi valita. Koska olemme ihmisiä, olemme uteliaita. Uteliaisuutta voi ruokkia!
2. Mahdollisuus valita ja vaikuttaa muutoksen suuntaan kaikissa sen vaiheissa.
3. Kommunikointi.
4. Yhteistyö – Tutkimuksien mukaan kansanliike, jonka takana oli ollut vähintään 3,5 % väestöstä on onnistunut muutoksen aikaansaamisessa (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/09/26/tassa-keino-maailman-muuttamiseen-vain-3-5-prosenttia-ihmiskunnasta-riittaa) – mitä haluatte saada aikaan? Kerää ympärillesi ihmiset ja toteuta!
Mitä nousun jälkeen on näkyvissä?
Pilvien päällä minua aina helpottaa. Toinen lennon vaarallisimmista osista (ne kuulemma ovat nousu ja lasku tai näin minulle on kerrottu) on ohi. Vaikka maassa olisi kuinka sateista, ylhäällä näen auringon. Sen valo näyttää minulle myös itseni selvästi. Tässä istun tuhansien kilometrien korkeudessa pelkäämässä, enkä muuta voi. Kontrollia ei ole olemassa.
Pelkään kuolemaa, koska elämä kiinnostaa minua valtavasti. Puristan puolison kättä ja katson lapsen nopeasti liikkuvia, auringon kultaamia silmäripsiä. Tässä sitä ollaan, keskellä elämää. Hengitän, teen parhaani ollakseni rohkea.
Ympäristön takia en halua lentää. Matkaan maata pitkin, jos vain voin. Pidän myös hitaammasta matkanteosta, rauhallisesta muutoksesta. Mieleni ja kehoni tottuvat uuteen varmaan tavallista hitaammin. Samalla tajuan sen tosiasian, että kiidän koko ajan valtavalla nopeudella jatkuvasti laajenevassa avaruudessa pienellä sinisenä hohtavalla planeetalla. Saan rakastaa, saan kokea, saan seikkailla.
Jatkuvasta muutoksesta on tullut kiinteä osa meidän kaikkien työelämää. Siksi koitan keskittyä nousujen ja laskujen välissä olevaan osaan – eli matkantekoon.
Sillä tänään saan elää.
En tykkää pelätä. En ole rohkea.
Mutta yritän muistaa, että olen selviytyjä.
Annetaan tunteiden tulla
Tosiasioiden myöntäminen on ihan ok. On okei myöntää, että surettaa juuri tämän työyhteisön hajoamisen puolesta. Itkettää kivojen työkaverien mahdollinen menettäminen. Vihastuttaa se, ettei saa tehdä työtään rauhassa. Toimentulo huolestuttaa, tulevat työehdot ja – listaa voisi jatkaa loputtomiin!
Muutoksen keskellä toistuvat rutiinit helpottavat. Kokoukset, kahvitauot, esihenkilön tuki, työkavereiden vitsailu. Teamsin toistuva bling-ääni. Projektit tulevat ja ne päättyvät. Kävelen paljon, hitaasti ja ajatellen.
Aina iltaisin luen lapselle. Olemme siirtyneet pari päivää sitten ilmailusta muumien maailmaan. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus -kirjassa Muumilaakson lähellä purkautuu tulivuori. Purkaus saa aikaan valtavan hyökyaallon ja pian tuttu, ihana laakso katoaa hirvittävän vedenpaisumuksen alle. Pikkuolennot pakenevat, muumit keräävät kamppeitaan talonsa katolle.
Kesken lukemisen tunnistan yhtäkkiä itseni kirjan hahmoista –jonain päivänä olen lohduttomasti, aiheesta kuin aiheesta, itkeä vollottava Miska, toisina kaiken järkipohdinnalla kyseenalaistava Homssu.
Parhaina päivinä kuitenkin löydän itsestäni muumiperheen. He ovat tyytyväisiä, kun olivat muistaneet sulkea kahvipurkin kannen, kun vesi alkaa peittämään alleen myös keittiön.
Kun he joutuvat lopulta jättämään muumitalon taakseen, he ajattelevat, että siinä oli hyvä talo, palveli meitä hienosti.
He jättävät lipputangon seisomaan ylväänä paikalleen ja hyppäävät rohkeasti kohti uutta seikkailua. Yhdessä.
Näin selviämme myös kaikista työelämän mullistuksista.
Lopulta tulvavesi aina laskee ja maa alkaa vihertää uudelleen.