Miten minusta tuli tohtori – opiskelu harrastuksena

Kirjoittaja: Hellä Neuvonen-Seppänen, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Isäni kävi ilmoittamassa minut kesällä mopedilla 12 kilometrin päässä sijainneen keskikoulun pääsykokeisiin. Mikkelin maalaiskuntaan oli perustettu kunnallinen keskikoulu vuonna 1967. Koska olin tuolloin jo viidennellä, en pyrkinyt keväällä muiden kanssa keskikouluun, vaan edessä oli pääsykokeet.

Isäni suvussa on viisaita ihmisiä. Serkkuni Raili työskenteli kansakoulunopettajana. Olin varmaan toisella luokalla keskikoulussa, kun serkkuani Teuvoa verrattiin viisaudessaan Ahti Karjalaiseen.

Opettajani Eetu Taskinen moitti minua laiskuudesta ja kehotti edes hiukan ottamaan mallia Teuvosta. Ehkä Teuvon lahjakkuus oli jonkinlaisena alitajuisena vaikuttajana opiskeluissani, vaikka mallia en Teuvosta tai Railista ottanutkaan.

Keskikoulun jälkeen aloitin opinnot Mikkelissä iltalukiossa, mutta aiempi opintojen laiminlyönti kävi selväksi heti ensimmäisissä kokeissa. Häpeissäni katselin opettajan palauttamia punakynällä merkittyjä papereita.

Koulunkäynti keskeytyi. Lähdin Helsinkiin 16-vuotiaana kumisaappaat jalassa, pieni kassi kainalossa.

Uusi yritys

Ilmoittautuessani Mäkelänrinteen iltalukioon olin 27-vuotias kahden pienen pojan äiti. Hoidin päivisin lapsia ja iltaisin kävin siivoamassa. Muistan, kuinka pelkäsin ilmoittautumista. Mielessäni pyöri keskikoulussa ruotsista saatu viitonen. Suggeroin itseäni: Ruotsi on kivaa, ruotsi on kivaa.

Muistelen lämmöllä lukion äidinkielenopettajaa. Kuuntelin lumoutuneena hänen tarinointiaan ja miellyttävää ääntä. Iloitsin, kun hän ylisti analyysiani Antti Jalavan Asfalttikukka-kirjasta. Kirjassa kerrottiin päähenkilön puolikielisyydestä, kun suomi alkoi hänellä unohtua, mutta ruotsia hän ei ollut vielä oppinut riittävästi.

Pian opintojen alkamisen jälkeen tulin raskaaksi. Kolmannen pojan synnyttyä jatkoin opintoja omaan tahtiini. Lukiessani kokeeseen pikku Jussi katseli innostuneena historian kirjani kiiltäviä sivuja tai kuunteli tarkkaavaisena klassista musiikkia, kun opiskelin englantia suggestopedisella menetelmällä. 

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986. Mieltäni kirveli hieman erään tutun sanat: Ylioppilaslakilla ei tee mitään. Sama kuin pyyhkisi perseensä siihen.

Pukeuduimme ylioppilasjuhlaan asiaankuuluvalla arvokkuudella. Siivoojatyökaverini ompeli Jukalle, Artolle ja Jussille sähkönsiniset, silkkiset paidat ja minulle silkistä sinisen jakkupuvun. Puolisolla oli harmaa puku.

Olin onnellinen. Olin saanut jotakin sellaista aikaan, mihin en itse uskonut.

Maailma avartuu

Syksyllä 1986 aloitin päivätyöt Kuntoutussäätiön koulutusyksikössä. Mieleen on jäänyt Ben Furmanin luento Kuntoutussäätiön kurssilla. Kuulin ensimmäistä kertaa ratkaisukeskeisestä ajattelusta. Samoihin aikoihin tutustuin Viktor Franklinin logoterapiaan.

Vuodet Kuntoutussäätiössä avarsivat maailmaani. Haaveilin yliopisto-opinnoista. Hain opiskelemaan sosiaalipsykologiaa, mutta en saanut opiskelupaikkaa.

Paremman puutteessa aloitin yo-merkonomin koulutuksen Malmin kauppaoppilaitoksen iltalinjalla. Päivät olivat pitkiä. Lauantaisin olin aivan puhki. Päivätyön ja opintojen lisäksi kävin siivoamassa ja kotona odotti puoliso kolmen pienen lapsen kanssa.

Valmistuessani yo-merkonomiksi 1990 olin töissä Kauppa- ja teollisuusministeriössä energiaosaston suunnitteluyksikössä. Muistelen lämmöllä työtovereitani, jotka odottivat minua kuohuviinin ja kukkien kera palatessani töihin.

Ministeriön työ oli määräaikainen. Hakeuduin itseäni enemmän kiinnostavaan työhön Merkonomin jatkokulutuskeskukseen MJK:hon. Anneli Mäkinen oli innostava esimies. Hän oli luova ja kiinnostunut kaikesta uudesta.

Jouduin heti muutaman päivän kuluttua puhumaan opiskelijoille. Aluksi minua jännitti hirveästi, mutta siitä saattoi olla apua, että olin nuorena lausunut runoja ja esiintynyt koulun näytelmissä.

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla olin oppinut, että virheitä saa tehdä. Olin lausumassa joulujuhlassa runoa harmaasta hiirestä, kun jokin lause meni väärin. Kysyin viattomasti yleisöltä: Alotanks miä alusta? Yleisö nauroi ja osoitti suosiotaan.  

Tekivätkö silmät kepposen

Suoritettuani kelpoisuuskoulutuksen hain Helsingin yliopistoon avoimen yliopiston kiintiössä opiskelemaan aikuiskasvatustiedettä.

Luottamus itseeni opiskelijana oli edelleen heiveröistä. En uskonut silmiäni, kun näin Esplanadilla sijainneen Kasvatustieteen laitoksen ulko-ovessa hyväksyttyjen joukossa nimeni. Kävelin puistoon silmät kyynelissä. Jouduin palaamaan takaisin yliopiston ovelle. Epäilin, olivatko silmäni sittenkin tehneet kepposen.

Yliopisto-opintojen alkuvaiheesta erityisen innostavina ja voimaannuttavina muistuvat mieleeni Esa Saarisen ja Kirsti Longan yhdessä pitämät luennot.  

Tuli aika hakea taas virkavapaata, sillä sain töitä Amiedussa koulutussuunnittelijana. Kun projekti päättyi, hain opintovapaata ja työskentelin samanaikaisesti osa-aikaisena ohjaavana kouluttajana.

Opinnot ovat aina olleet minulle harrastus, enkä koskaan ole pitänyt kiirettä niiden kanssa. Maisterin tutkinto-opintojen etenemistä siivitti graduohjaajani Ulla Salo. Hän loi meihin seminaarilaisiin uskoa siihen, että saamme gradun tehdyksi.  

Maisteriksi

Minusta tuli sittenkin maisteri. Valmistuin 2008 vanhan opinto-ohjelmasuunnitelman mukaisesti viimeisten joukossa.

Todistukset jaettiin Helsingin yliopiston upeassa juhlasalissa. Läheiset työkaverit onnittelivat kukan kera. Suvun ja ystävien kesken juhlimme mökillä.

Olen kaikkien opintojeni ajan hyödyntänyt työtäni opinnoissa ja opintoja työssäni. Erityisesti ohjaukseen liittyvät menetelmät ja niiden toteuttaminen ovat kiinnostaneet. Esimerkkinä ratkaisukeskeisyys ja tarinoiden voima ohjauksessa. Hyvää ei voi odottaa liian pitkään.

Tähtihetki työvoimatoimiston työtehtävissä oli, kun sain tietää, että pääsen ohjaamaan korkeakoulutettuja työnhakijoita Kluuvissa.  

Jatko-opiskelijaksi

Taisi olla marraskuu 2009, kun työtehtävien välityksellä tutuksi tullut Eeva Riutamaa houkutteli minut jatko-opintoihin. Hän opiskeli Turun yliopistossa ja kaipasi rinnalleen karjalaisuudesta kiinnostunutta opiskelutoveria. Hän tutki lapsena evakkotielle lähteneitä.

Keskustellessamme aiheesta Eeva totesi, että myös evakkojen lapsia voisi tutkia. Siinä silmänräpäyksessä tiesin, että jos jotakin tutkisin, niin juuri evakkojen lapsia.

Gradu-ohjaajani Ulla Salo toivotti minut tervetulleeksi jatkokoulutusseminaariin Helsingin yliopistoon. Monien mutkien jälkeen aloitin virallisesti opintoni Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa vuoden alussa 2011. Tätä ennen olin jo käynyt seminaarissa.

Tiedustelujeni jälkeen tarinallisen tutkimuksen guru Vilma Hänninen sosiaalipsykologian laitokselta oli lupautunut ohjaajakseni. Ajattelin, että en ota enää yhtään, mutta otin silti, kun oli mielenkiintoinen aihe, kertoi Vilma jälkeenpäin.   

Kerran kuukaudessa lähdin aamulla varhain junalla Kuopioon graduseminaariin ja palasin yöllä kotiin. Seuraavana päivänä oli työpäivä.

Nautin uusien opiskelutoverien seurasta täysin rinnoin. ’Nautin uusien opiskelutoverien seurasta täysin rinnoin.

Kerran sanoin seminaarista pois lähtiessäni: Täällä on niin kivaa, että toivon, etten koskaan valmistu – ja toivon, ettette tekään koskaan valmistuisi.

Elämäkerta Kivennavalta ja väitöskirja

Vuodet kuluivat. Lapset aikuistuivat ja lähtivät etsimään omaa tietään. Vuonna 2013 työpaikalla oli iso organisaatiomuutos ja jouduin harmikseni luopumaan mieleisestäni työstä TE-toimistossa. Tämän jälkeen toimin erilaisissa työtehtävissä, muun muassa osaamisen kehittämisen palvelutiimissä asiantuntijana ja palkkatukikoordinaattina.  

Tutkimukseni eteni etanan vauhtia, vaikka haastattelut oli jo aikaa sitten tehty. Ohjaaja sanoi, että materiaalista tulisi liian laaja, jos vielä haastattelisin lisää.

Opintoja ei näennäisesti edistänyt sekään, että vuonna 2015 kirjoitin tutkimusprosessin aikana Kivennavalla syntyneen Teuvo Termosen elämäkerran.

Elämäkerta loi kuitenkin uskoa ohjaajaani Vilma Hänniseen. Jälkeen päin hän kertoi minulle, että kirjan valmistuttua hän tiesi, että joskus saisin opinnot päätökseen.

Juhlimme Eeva Riutamaan väitöstilaisuutta vuonna 2016. Jatkoin hitaaseen tahtiin opintoja. Eeva kulki rinnallani opintojeni loppuun saakka. Hän vakuutti minulle, että karjalaiset jälkipolvet odottavat tutkimustani. En tiennyt, uskoako häntä vai ei.

Enemmän minua opintojen loppuun saattamisessa painoi velvollisuuteni haastattelemiani ihmisiä kohtaan ja oma kiinnostukseni aiheeseen.    

Tärkein tukijani on kuitenkin ollut puolisoni.

Vuonna 2019 jäin kolmen kuukauden virkavapaalle tohtoriopintojen viimeistelyä varten. Keväällä 2020 sain lopulta väitöskirjani esitarkastukseen. Elimme korona-aikaa, ja siirsin väitöstilaisuuden kesän lopulle, koska en halunnut väitellä etänä. Myös etätyöhön Teams-palavereineen täytyi totutella.

Korona rauhoittui hetkeksi. Itä-Suomen yliopiston isossa juhlasalissa Kuopiossa puolustin väitöskirjaani 28.8.2020. Oli ihana nähdä ystäviä ja sukulaisia sekä innokkaita karjalaisia, jotka koronasta huolimatta saapuivat paikan päälle. Pian väitökseni jälkeen väitöstilaisuuksia järjestettiin vain etänä. Olipa minulla tuuria.   

Vuonna 2023 Vastapaino julkaisi kirjan Evakkojen perilliset. Siitä on nyt tulossa toinen painos. Olen puhunut tutkimusaiheestani yli kolmen vuoden ajan. Eläkepäivät häämöttävät joulukuussa. Työurani päättyy generalistien ja taiteilijoiden tiimissä 68-vuotiaana.

Parasta työssäni ovat olleet asiakkaat. Olen oppinut heiltä paljon. Yhtä tärkeitä ovat kuitenkin olleet myös entiset ja nykyiset työkaverit ja työyhteisöt.

On niin monia, joita haluaisin kiittää. Kukaan ei onnistu yksin, ei opinnoissa eikä töissä. Tarvitsemme toisiamme.

Lopuksi palaan lapsuuteen, sillä uskon siihen, että lapsuudenkokemuksilla on suuri merkitys aikuisuudessa.

Muistelen lämmöllä suvaitsevaista ja ekumeenista karjalaista äitiäni. En koskaan unohda isäni kesäistä mopediajelua.

Tärkein tukijani on kuitenkin ollut puolisoni Tarmo Seppänen. Ilman häntä opintopolkuni ei olisi ollut mahdollinen.  

Haaveena kirja luostariin lähetetyistä isotädeistä

Joulukuussa koittaa vapaus. Puolisoni on sanonut, että minulla on liian monta suunnitelmaa, etten millään ehdi kaikkea tehdä.

Minua kiehtoo käsitöiden tekeminen, joissa hyödynnän kierrätysmateriaalia, kuten posliininpalasia, kankaita, nappeja. Haaveilen, että oppisin puhumaan karjalan kieltä (livviä). Ja tietysti italiaa.

Pitkäaikainen haaveeni on kuitenkin kirjoittaa romaani Krasnostokin luostariin Puolan lähelle 1910 lähetetyistä isotädeistäni Marfasta ja Pelagiasta. Jo lapsena katselin Pelagian äidilleni lähettämiä valokuvia, joissa hänellä oli nunnan vaatteet yllään.

Koska elän hetkessä, vaihtoehtoja on paljon.