Hiljainen kuormittaja: hallitsemattoman intensiivinen tunneside työhön

Kirjoittaja: Aino Karhu, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Vuonna 2022 olin palamassa loppuun. Päivät olivat pitkiä ja ahdistuksen täyteisiä. Asiat tuntuivat vaikeilta ja monimutkaisilta, eivätkä illan tunnit töiden jälkeen riittäneet palautumiseen.

Kuormituksen kierre nakersi lopulta yöunista, eikä terveen elämän tavoitteluun jäänyt voimavaroja. Jouduin pätkittäin sairaslomalle, enkä kokenut olevani onnellinen.

Onnekseni olen jääräpäinen. Sain lopulta tarpeeksi huonovointisuudestani ja päätin, että kuormituksen kierteeseeni on tultava loppu. Aloin analysoimaan suhdettani työhön osana laajempaa hyvinvoinnin lisäämisen projektiani. Löysin paljonkin pohdittavaa.

Olin toiminut työelämässä pitkälti sokeasti opittujen kaavojen ja yhteiskunnan sanomattomien oletusten pohjalta. Tajusin, että silmät kiinni suorittaminen vie minua nopeaa tahtia kohti pakkolomaa ja itseni kadottamista.

Nyt orastavasta työuupumuksesta palauduttuani puhun kokemuksistani mielelläni niin työpaikalla kuin yksityiselämässä. Työelämän vaikeuksista keskustelemisen normalisointi madaltaa kynnystä haasteiden myöntämiselle, avun hakemiselle ja itselleen toimivamman arjen etsimiselle.

Avauduttuani aiheesta olen huomannut, että jokainen meistä kamppailee joskus uupumuksen kanssa.

Toivonkin, että oma yhden naisen selviytymistarinani tuo lohtua ja uutta näkökulmaa aiheen parissa painiville.

Arvot osana hyvinvointia

Elämme kaikki kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja arvoistamme riippumatta seuraamme jokainen sen markkinakeskeistä olemassaoloa etenkin työpaikallamme. Rajusti kärjistäen kapitalistisessa yhteiskunnassa jokainen työnantaja haluaa maksimoida työntekijöidensä työpanoksen minimi-investoinneilla, kun taas työntekijäyksilölle työpaikan lähtökohtainen rooli on taata hänelle taloudellinen tasapaino ja sen jatkuvuus.

Työnantajan näkökulmasta on myös tärkeää, että työntekijät voivat hyvin, jotta he voivat työskennellä mahdollisimman tuottavasti. Voidaan siis sanoa, että työntekijöiden hyvinvoinnilla on työnantajalle joko välinearvo tai itseisarvo.

Välinearvo tarkoittaa, että asialla on arvoa jonkun toisen päämäärän tavoittamisessa. Itseisarvot taas ovat asioita, jotka ovat arvokkaita sellaisenaan, kuten oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, luonto tai perhe.

Arvojen pohdinnassa hyvä esimerkki on raha. Toisille raha on arvokasta ja tavoiteltavaa itsessään, toisille sen arvo sitoutuu täysin sillä saavutettaviin muihin asioihin. Työn merkitystä pohtiessani nousi kysymys: onko työ minulle pohjimmiltaan itseisarvo, vai onko sillä lähinnä välinearvoa?

Tein ajatuskartan, johon piirsin itseni keskelle ja ryhdyin vetämään viivoilla hahmotelmaa asioista, joita minulla elämässäni on ja joita arvostan.

Minulla on koti, jonka laittaminen tuo minulle onnea. Puoliso ja koira tuovat valoa ja naurua arkeeni. Perhe ja ystävät antavat energiaa ja laittavat minut ajattelemaan. Harrastuksista ammennan haasteita ja onnistumisen tunteita. Vasta tämän jälkeen tulee arvomaailmani asteikolla työ.

Itselleni työ on kuitenkin itseisarvo. Teen tärkeää työtä nykyisessä virassani ja on arvojeni kannalta tärkeää, että voin työlläni luoda hyvinvointia kanssakansalaisille.

Työ ei kuitenkaan ole ainoa itseisarvo elämässäni, vaan yksi monesta päiviäni täyttävästä minulle arvokkaasta tekemisestä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että työ on näiden pitkien pohdintojen jälkeen minulle omaa hyvinvointiani tai esimerkiksi perhettäni tärkeämpää, ja uskon tämän olevan pelkästään hyvä asia.

On tärkeää, että meillä on elämässämme muitakin asioita, jotka antavat meille tarkoituksenmukaisuuden tunteita, jottei tunnesiteemme työtä kohtaan kasva epäterveen voimakkaaksi ja vie meitä uupumukseen.

Tunnesijoittaminen ja velkaantumisen ajatus työyhteisössä

Työn merkityksen pohdinta elämäni suuremmassa mittakaavassa johti minut miettimään, miksi työ ylipäätään kuormittaa minua. Miksi olen väsynyt, miksi en hallitse jaksamistani, ja miten saan tämän turmion kelkan kääntymään pysyvästi?

Tajusin pian, että työntekoa ja tuottamista ihannoivan yhteiskunnan normeja seuraten, olin sijoittanut kaikki tunteeni ja siten hyvinvointini tasapainon avaimet työpaikalle, eikä tämä investointini ollut palkinnut minua vielä kertaakaan.

Jos työntekijä sijoittaa tunteensa ja hyvinvointinsa täysin työpaikalle, sisältyy sijoitukseen aina suuri riski. Jos sijoitan kaiken itsestäni työhön, on hyvin mahdollista, että menetän sijoitukseni. Vanha toppuuttelu kaikkien munien laittamisesta samaan koriin pitää edelleen paikkansa.

Voin kyllä saada sijoitukseni moninkertaisesti takaisin, jos tähdet ovat linjassa, kaikilla kohtaamillani ihmisillä on hyvä päivä ja kaikki työtehtävät menevät satumaisesti nappiin.

Toisaalta sijoittamalla hyvinvointini ja tunnetasapainoni yksinomaan työpaikalle, niiden kohtalo oli täysin itsestäni riippumattomissa käsissä, ja arkeani hallitsi epävarmuus.

Voi kuulostaa itsestään selvältä, että on oltava varovainen, mihin antaa itsestään, miten paljon ja minkä ympäristön rakenteisiin oman tunnetasapainonsa linkittää. Se valkeni itselleni kuitenkin vasta kolmekymppisenä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Turvallisinta on sijoittaa suurin osa tunteistaan kotiin ja perheeseen, tai muihin itse valitsemiinsa ja rakentamiinsa ympäristöihin, eikä työpaikan villiin länteen, jossa parhaimpienkin työkavereiden ja esihenkilöiden saattelemana päivä voi kaatua tekniikan jumittaessa tai asiakkaan kirkuessa omaa turhautumustaan.

Onnistuin laskemaan kierroksiani ja vähentämään kuormitusta laittamalla uudet raamit työnteolle

Sijoituksen teemassa huomasin minua kuormittavan myös ajatukseni velasta: lähtökohta työnteolle on, että työntekijä käy töissä myymässä aikaansa ja työtään työnantajalle, josta työntekijä saa puolestaan palkkion. Työntekijä ei kuitenkaan ole koskaan töihin tullessaan velkaa työnantajalle.

Huomasin, että usein töihin tullessani, koin olevani edessä olevan päivän työt jo velkaa työkavereille ja esihenkilölle. Joskus kuormaan kasautui eilisen tai viime viikon tekemättömiä työtehtäviä, ja kivi rinnallani kasvoi kasvamistaan.

Onnistuin laskemaan kierroksiani ja vähentämään kuormitusta laittamalla uudet raamit työnteolle. En minä, eikä kukaan muukaan, ole koskaan töitään velkaa työnantajalle, esihenkilölle tai kollegoille. Työnantaja toki odottaa meidän tekevän työmme sovitusti, mutta etenkään aloilla, joilla työ ei tekemällä lopu, työ ei koskaan kerrytä velkaa yksittäisille työntekijöille.

Meillä tunteisiin taipuvaisina ihmisolentoina kuuluu olla tunneside työhömme, mutta sen tunnesiteen ei tarvitse olla kuormituksen kuolemantanssi.

Jos tuntuu, että työ hallitsee sinua etkä sinä työtä, voi tunnesiteesi työhön olla oman hyvinvointisi kannalta liian voimakas.

Loppu kiireen ihannoinnille

Työkulttuuriimme kuuluu usein tiedostettu tai tiedostamaton kuormituksen hehkuttaminen kollegoille: ”Olen niin loppu, olen niin jumissa, kalenteri on niin täynnä.”

Jatkuva kiire ja kuormitus katsotaan usein uroteoksi. Jaksoin kaikkien ponnistelujen läpi ja sain valtavan työvuoreni selätettyä. On toki hienoa, että työntekijällä on kyky kiirepiikeissä suoriutua työstään, mutta kiirepiikkien ja stressihetkien tulisi olla se hetkittäin nouseva poikkeustila, ei toiminnan perusperiaate.

Terveempi pohja suhteelle työhön saattaisikin löytyä kiireettömyydestä. Työn ja vapaa-ajan tasapainon kannalta on oleellista, että kotiin päästessä on energiaa työn ulkopuolisesta elämästä nauttimiseen.

Vain silloin voimme todella palautua työpäivästä, ja jaksaa paneutua töihin taas huomennakin.

Opettelinkin käyttämään kalenteria ja rakentamaan puskureita niin, että työarkeni on lähtökohtaisesti aina kiireetön ja stressitön ympäristö. Toisinaan kiire pääsee yllättämään, mutta suunnitelmallisuuden avulla arkeni kestää sen, ja palaudun kiireettömään normaalitilaan verrattain nopeasti.

Olen myös oppinut taukojen merkityksen kantapään kautta. Yliopistossa viihdyin kirjastolla kymmenen tuntia päivässä ja pidin kaksi, hyvinä päivinä kolme taukoa. Jotta kotiin päästessä en romahda nälän tai ylikuormituksen takia, suunnittelen tauot sisäänrakennetuksi osaksi päivääni, jolloin en edes minä, toivoton taukolainen, en niitä onnistu välttämään.

Töitä meidän kaikkien on tehtävä, mutta mitä roolia työ elämässämme edustaa, se on täysin oma arvovalintamme. Omia arvoja on hyvä punnita aika ajoin niin työn teemassa kuin elämässä laajemminkin.

Kuten kaikessa muussakin, ääriajattelu ei työn osaltakaan ole usein rakentavin näkökulma. Liiaksi työpaikalle tunnetasolla sitoutuneen ei pidä pyrkiä irrottautumaan työstään täysin, tai oppia olemaan välittämättä.

Välittäminen on hyvä asia, se antaa päivittäiselle työssäkäynnille tarkoituksenmukaisuuden leiman ja merkitystä työhön, jota kuitenkin teemme noin 90 000 tuntia elämämme juoksulla.

Kuitenkin myös liikaa välittäminen ja liian voimakas tunneside työhön voi johtaa identiteetin menetykseen, vapaa-ajan uhraamiseen tai elämänhallintataitojen heikentymiseen.

On kaksi eri asiaa olla terveen kiinnostunut työstään, ja olla lukossa intensiivisessä tunnepainissa sen kanssa. Merkittävä erottaja näiden kahden välillä on intensiteetti.

Ihminen, joka on terveen kiinnostunut työstään ja pyrkii tekemään työnsä hyvin, voi silti jättää työt työpaikalle ja unohtaa työpäivän asiat heti koneen sulkeutuessa. Työ määrittää häntä työntekijänä, ei ihmisenä.

Pitkä ja kivinen tie parempaan työhyvinvointiin

Omien toimintamallien analysoiminen, kyseenalaistaminen, purkaminen ja uudelleen rakentaminen on hyvin haastava tehtävä niin tunnetasolla kuin käytännössä arjen tekoina.

Se on myös prosessi, jota ei voi kiirehtiä. Voit päättää aloittavasi henkilökohtaisen kehitysprojektin, mutta miten prosessi etenee päätöksen jälkeen, on täysi mysteeri. Ensimmäinen askel muutokseen on aina suurin ja vaikein.

Nyt noin vuosi oman päätökseni jälkeen huomaan, että voin tuhat kertaa paremmin kuin koskaan aiemmin työurani aikana.

Kuormitus ja haasteet eivät koskaan täysin katoa, mutta suhtautumisemme niitä kohtaan ja oman itsemme tukeminen paranevat hiljalleen.

Kuormittavissa hetkissä muistutan itseäni omasta pienuudestani. Olen vain yksi työntekijä maapallolla, jolla lajitovereitamme on elänyt tähän asti noin 117 miljardia yksilöä.

Todennäköisyys sille, että pelkojemme mukaisesti kollegat olisivat meille vihaisia, asiakkaat kantaisivat kaunaa, tai esihenkilö olisi juuri miettimässä kaikkia epäonnistumisiamme, on häviävän pieni.

Parhaiten autan itseäni voimaan hyvin, kun keskityn omaan tekemiseeni muusta murehtimatta. Näin jaksan auttaa työssäni muita.

Oma pohdintani on vasta alkanut, ja luulen sen kestävän ainakin yhden työuran verran. Mikä on itselleni ollut oleellisinta, ja mitä toivoisin kaikkien työssäkäyvien toisinaan miettivän, on työn merkitys ja arvo omalle elämälle ja yleiselle hyvinvoinnille.

Miten työ asettuu suhteessa muihin elämän osa-alueisiin, löytyykö arjesta muita arvokkuutta ja merkittävyyttä antavia tekijöitä, ja miten paljon itsestäni sekä tunteistani sijoitan päivittäin työpaikalle? Työ on asia mitä teen, ei asia mitä olen.

Työ on tärkeätä, mutta se ei yksilön sisäisellä arvoasteikolla saisi koskaan olla omaa hyvinvointia tai tunnetasapainoa tärkeämpää.