Kategoriat
kohtaanto Toimitus suosittelee työelämä työmarkkinat Yleinen

Työntekijänä Turkissa – suomalainen suorittaa, turkkilainen tunteilee

Turkissa sanonta raskas työ vaatii raskaat huvit, saa todella merkityksensä ja vapaa-ajasta otetaan kaikki irti. Suomessa en lähde impulsiivisesti after workeille ja vasta täällä sanastooni ovat kiemurrelleet sellaiset sanat kuin palautuminen ja kuormittuminen, jotka Turkissa loistivat poissaolollaan. Elämä täällä painottuu vahvasti viikonloppuihin, kun taas Turkissa jokainen arki-iltakin on mahdollisuus nautintoihin. Lieneekö syynä kulttuuri, ilmasto vai erilainen suhtautuminen työntekoon?

Kirjoittaja: Petra Yedidag, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Kolay gelsin eli suomeksi: olkoon työsi sujuvaa. Tätä toivotellaan pitkin päivää Turkissa tutuille ja tuntemattomille. Ilmaisu on niin yleinen Turkissa, että muutettuani Suomeen mietin pitkään, mitä täällä sanoisin lähtiessäni kaupasta. Työnilon toivottaminen tuntemattomalle tuntui kummalliselta.

Miehenikin ymmärsi muutaman murhaavan vilkaisun jälkeen, ettei onneton käännös: ”Hyvää työtä, saa täällä positiivasta vastakaikua.

Turkissa työ on harvemmin helppoa, mutta vastapainona sitäkin sosiaalisempaa.

Kun muutimme Suomeen, aiemmin tänne palanneet ystäväni varoittelivat suomalaisen työkulttuurin ja arjen vievän mennessään. Olin vakuuttunut, että Turkin työvuosien jälkeen lyhyiltä tuntuvat työpäivät Suomessa ja vapaat viikonloput mahdollistaisivat kasan harrastuksia ja illanviettoja. Nyt kahden vuoden jälkeen joudun myöntämään ystävieni olleen oikeassa.

Turkissa kuusipäiväisen työviikon ja pitkiksi venyneiden päivien jälkeen pulppusin vielä uusia ideoita ja notkuin ystävieni kanssa iltamyöhään ulkona. Suomessa huomaan siirteleväni treffejä ja asemoin ajatukseni heti työpäivän jälkeen kohti sohvaa.

Turkissa työpaikalla on suuri sosiaalinen merkitys ja monesti tuntui, että tehokas työskentely on vain sen sivujuoni. Yhteiset teehetket ja lounastauot ovat tärkeitä. En muista kuulleeni turkkilaisen siirtäneen lounastaan työkiireiden takia. Työkiireet voidaan kyllä siirtää lounaan takia.

Ainoat tietokoneen ääressä suoraan rasiasta lounassalaattejaan hotkivat lienevät ulkomaalaisia työntekijöitä. Asiakkaana annan turkkilaisen työporukan nauttia rauhassa lounaansa, enkä häiriköi heitä kiireellisillä huolillani – mikä voisi olla kiireellisempää kuin yhteinen lounashetki?

Monikulttuurisessa työyhteisössäni Ankarassa muisteltiin vielä vuosien jälkeen erästä suomalaistyöntekijää säälien. Hänen kerrottiin jääneen aina syömään yksin eväitään, kun muut lähtivät yhdessä lounaalle. ”Onkohan hänen miehensä niin pihi, ettei salli tuhlaamista lounaisiin?” kauhistelivat paikalliset kollegat.

Turkkilaisen ajatusmaailman mukaan meidän tulisi käyttäytyä oman, ja tässä tapauksessa työpaikan arvoasteikon mukaan. Se ei tarkoita lämmitettyjä jämiä vaan sosiaalista seuraa hyvässä lounasravintolassa.

Suomeen muutettuni olen toisinaan miettinyt, kiertääkö Ankaran työpaikassani nyt tuoreempia tarinoita – suomalaistyöntekijästä? Työntekijästä, joka tuli töihin jalkaisin, ei taksilla ja raahasi useamman kerran viikossa nahistuneita salaatinjämiä lounaakseen.

Suuria tunteita

Täällä Suomessa olen osallistunut kahden kuluneen vuoden aikana useampiin koulutuksiin, joiden aiheena ovat olleet tunteet työpaikalla.

Turkissa tunteiden näyttämistä työpaikoilla ei pelätä, vaan se kuuluu asiaan. Pahana päivänään kaupan kassa saattaa vyöryttää murheensa asiakkaan päälle. Työpaikalla täytyy varautua monenlaisiin tunnemyrskyihin, joita impulsiiviset turkkilaiset eivät pidättele sisällään. Valtoimenaan itkevä työkaveri tai puhelimessa karjuva pomo ovat niin normaalia arkea turkkilaisella työpaikalla, ettei kukaan kyseenalaista tunteiden läsnäoloa elämän jokaisessa käänteessä.

Työkaverin sukulaista kohdannut sairaus on työporukan yhteinen suru, jota pohditaan teen, ruuan ja ymmärtäväisten olkapäiden tuella.

Monilla turkkilaisilla työpaikoilla vallitsee inhimillisen tilanteen kirjoittamaton sääntö. Kun sukulainen sairastuu tai menehtyy, irtoaa lomaa lyhyellä varoitusajalla ja toisinaan myös rahallista apua. Elämän vastoinkäymisissä turkkilainen yhteisöllisyys muuttuu voimavaraksi.

Tällöin suomalaisena on hyvä ymmärtää olla noteeraamatta jonossa odottavia asiakkaita ja keskittyä olennaiseen – työkaverin tunteisiin.

Pomon korva

Työpäivät venyvät Turkissa monilla aloilla pitkiksi. Työskennellessäni päiväkodissa englanninopettajana löysin usein tuntieni päätyttyä ryhmän vetäjän nukkumassa milloin mistäkin.

Työntekijöillä ei Turkissa ole tukenaan juuri mitään heidän oikeuksiaan suojaavaa tahoa.Yksityisellä sektorilla on parempi tulla sairaana töihin, sillä muuten työpaikkaa ei ehkä enää sairastelun päätyttyä ole odottamassa.

Rakenne työpaikolla on äärimmäisen hierarkkinen. Tämä luo ikäviä asetelmia sellaisilla työpaikoilla, joissa pomo haluaa käyttää asemaansa väärin. Parhaimmillaan esihenkilö kohtelee alaisiaan isällisesti tai äidillisesti, mutta pahimmillaan hän näyttäytyy häikäilemättömänä ylipäällikkönä.

Työpaikoilla onkin hyvin tavallista, että johtaja valitsee työntekijöistä yhden, jonka tehtävänä on toimia pomon korvina silloin, kun tämä ei ole paikalla. Kätyrin henkilöllisyyden arvailu puolestaan käynnistää omat efektinsä tiimin sisällä.

Monet turkkilaiset yritykset ovat kokemukseni mukaan kuin herhiläispesiä, joissa jokainen yrittää liehitellä kuningatarta. Työpaikalla käy armoton pörinä porukoiden liittoutuessa ja suojellessa selustaansa. Jokainen vaikuttaa koko ajan todella kiireiseltä myös, rauhallisina työpäivinä. Hölmöläisen osa lankeaa helposti sellaiselle suomalaiselle, joka sanoo aina totta kai ja tekee.

Muutaman varoittavan esimerkin jälkeen opin hoitamaan vain sen mitä täytyi en enempää. Turkkilaisen piinkovaa keinottelijaa minusta ei kuitenkaan tainnut koskaan kehkeytyä työelämässä.

Suomalaiseen työmoraaliin syntyneen valtaa useimmiten tahto hoitaa työasiat viimeisen päälle hyvin, kun taas mieheni mukaan turkkilaisen valtaa liian usein halu karata teelle ja löytää ylimääräinen hengähdystauko kiireisen päivän keskeltä. Tässä lienee melko yksinkertainen lääke pärjätä työkulttuurissa, jolla on ikävä tapa imuroida työntekijöistä viimeisetkin mehut.

Pudota kynä – on kotiinlähdön aika

Turkissa kaikissa lapsiperheissä, joissa molemmat vanhemmat ovat töissä, on kotona apuna kodinhoitaja tai sukulainen. Muuten arjen pyöritys olisi täysin mahdotonta.

Vakituiset tai edes pidemmät työsuhteet ovat harvinaisia yksityisellä sektorilla, joten kaikki tuntuvat olevan samassa jamassa kuin turkkilaisessa ylinopeutta kiitävässä taksissa, jossa ei ole turvavöitä eikä kuskilla tietoa määränpäästä. Jaettu kokemus tulevaisuuden tuntemattomuudesta helpottaa.

Vaikka työelämän paineet ovat kovia ja työ vie ajallisesti ison osan turkkilaisen arjesta, puhutaan siitä yllättävän vähän vapaa-ajalla.

Työ on useimmiten välttämätön pakko ja se jätetään visusti toimiston ovien taakse niiden sulkeutuessa. Mutta liian harvoin ne sulkeutuvat. Turkkilainen lomailee keskimäärin kaksi viikkoa vuodessa. Yleisten pätkäsopimusten takia lomia pidetään yleensä edellisen sopimuksen päättyessä, vailla tietoa tulevasta.

Vapaa-ajasta sen sijaan pidetään kiinni visusti ja työtahdissa sovelletaan välimerellistä tahtia. Eli ei hikoilla vaan tehdään juuri sen verran, kun on pakko ja joskus vähän vähemmän. Aika pian turkkilainen työelämä opettaa idealistiselle ulkomaalaiselle, että parasta mitä voi tehdä, on pudottaa kynä heti, kun on kotiinlähdön aika.

Vaikka Turkissa ei vapaa-ajalla juuri puhuta töistä, ideoidaan siellä silti jatkuvasti uusia mahdollisuuksia. Ajauduin itse tähän vuosien varrella mukaan, sillä uusien bisnesideoiden heittely kuuluu oleellisesti turkkilaiseen arkeen. Uudet tuttavuudet nähdään kävelevinä yhteistyömahdollisuuksina ja rahasampoina. Joka toinen turkkilainen tuntuu olevan yrittäjä tai ainakin hänellä on lähes valmis yritysidea.

Oma yritys on todellisuudessa ainoa mahdollisuus vaihtaa alaa. Kertomukset uutta ammattia opiskelevista keski-ikäisistä suomalaisista saavat aikaan raikuvaa naurua turkkilaisella lounastauolla.

Turkkilainen sanonta kuuluu: Ekmek aslanın ağzında eli leipä on leijonan suussa. Leivän pöytään hankkiminen on useimmiten hikistä puuhaa eikä kukaan oleta työpaikalla olevan hauskaa, siedettävä saanee kelvata. Työpaikan parasta antia ovat työkaverit ja sosiaalinen ilmapiiri eikä työtehtävistä haeta sen syvempää täyttymystä.

Turkkilaista työelämää vaivaa monesti näköalattomuus, jossa työntekijän vaikutusmahdollisuudet ovat minimaaliset. Tästä viisastuneena turkkilaiset rynnivät työpaikan oviaukosta ulos työpäivän loppuessa, sillä siellähän se elämä odottaa.

Työpäivän viimeiset tunnit on hyvä käyttää meikkailuun, soittokierrokseen illan menoista ja muihin järjestelyihin. Sosiaalisesti älykkäinä työkavereina he pyrkivät vetämään siitä narusta, josta ei tipahda lisäprojektia eikä ylimääräisiä työtunteja ilman korvausta.

Nyt täällä Suomessa, laitan kirkasvalolampun päälle. Lämmitän lounaaksi mikroaterian ja nautin samalla ympäröivästä hiljaisuudesta.

4 vastausta aiheeseen “Työntekijänä Turkissa – suomalainen suorittaa, turkkilainen tunteilee”

Hyvää Petra !!! Aynı şeyleri ben de hissettim…Ama vücudumuz burda olmayı gerektirse de, kalbimiz hep orada kalacak!!!

Kiitos. Ihana kirjoitus ja antoisaa luettavaa! Se mikä toisessa hyvää toisessa huonoa. Yksi varma ja silmiinpistävä piirre on tosiaan se, että suomalainen työkulttuuri on erittäin suorituskeskeinen, tehokkuutta painottava ja eräänlailla ihmisiä supistava ja pienentävä. Luovuus, ilo ja intohimo loistaa poissaolollaan suomalaisessa työkulttuurissa. Ideointi ja luovien uusien toimintamallien keksiminen edellyttää tyhjää,tekemätöntä tilaa ja irtipäästämistä suorittamisesta. Muutos olisi todellakin tervetullut!

Kiitos Taina kommentista! Suomessa työelämä on tosiaan elämän keskiössä ja menemme pitkälti sen ehdoilla. Muuton myötä toisesta kulttuurista tänne sen on huomannut erityisesti kun näkökulma siihen mitä työn pitää olla ja millaista sisältöä antaa, vaihtelee aika paljon. Mukavaa talven jatkoa sinulle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *