Kirjoittaja: Paula Band, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto sote-, kulttuuri-, opetus- ja generalistit toimialatiimi
Motivaationi ihmisläheiseen työhön ja luovuuteen versoo lapsuudenkodistani. Sosionomikoulun valintakokeiden haastattelussa avasin, että tahdon vaikuttaa asioihin, joihin lapsuuteni Suomessa ei saanut apua.
Minua kiinnosti taiteen terapeuttisuus, sillä olin itse kokenut taiteellisen ilmaisun eheyttävät vaikutukset. Tunteet ja vaikeat asiat kanavoin ja käsittelin piirtämällä tai säveltämällä musiikkia patterikäyttöisellä pianolla ja c-kasettinauhurilla.
Sosionomin opinnoissa pääsin yhdistämään molemmat maailmat: luovuuden ja asiakastyön.
Päiväkotia, pullaa ja pakasteita pieniin pusseihin
Opintoni alkoivat Tikkurilan Laureassa syksyllä 2008. Aluksi äimistelin – olenko sittenkään oikealla alalla ja riittääkö motivaatio edes perusopintoihin? Varhaiskasvatustyön harjoittelussa lensi ilmassa: tyynyjä, näkkäriä, hanskoja ja huumoria.
Työskentelin samaan aikaan henkilöstöassistenttina ja palkanlaskijana sekä palvelin asiakkaita S-ryhmän päivittäistavarataloissa ja liikenneasemilla. Suoritin tarjoilijan lyhytkoulutuksen. Silloin tällöin naureskelin totoajien vitseille R-kioskilla, keitin kahvia isoon pannuun ja paistoin dallaspullia vitriiniin. Vähäisellä vapaa-ajalla unelmoin suurkaupungeista ja lentolipuista.
Seikkailijatar herää
Onneksi toisena opiskeluvuonna alkoivat ”Luovat toiminnot” eli syventävät opinnot. Käytännössä opiskelin, kuinka toimia eri asiakasryhmien kanssa hyödyntäen kuvataidetta, musiikkia, liikettä, tanssia ja draamaa. Tämä tarkoitti taideterapiaa, kuvionuotteja, moniaistisia tiloja, vahvaa innostamista ja yhteisöllisyyttä.
Liikkeen ja tanssin opintojaksolla pääsimme kokeilemaan joogaa. Kaltaiselleni, kankean kärsimättömälle robotille, hitaan voimistelun näköinen toiminta ei tuntunut kovin hienolta. Jotakin joogan filosofiataustasta jäi kuitenkin kummittelemaan takaraivooni, sillä haalin kouriini kaikki mahdolliset jooogafilosofian, henkisyyden ja läsnäolon teokset.
Lopulta minimalismi ja itäiset kulttuurit kiinnostivat niin, että unelma pidemmästä ajasta ulkomailla toteutui. Lähdin kypsänä kaksikymppisenä koulukaverini kanssa kevääksi 2011 Kambodzaan ja Thaimaahan orpokoteihin työharjoitteluun.
Aika Kaakkois-Aasiassa oli äärimmäistä, ei vain ilmaston puolesta. Pelkän elekielen voimin ohjasimme taideterapeuttisten menetelmien harjoitteita 4–16-vuotiaille lapsille. Kolisevat polkupyörät alla kirmasimme paikallisiin kouluihin opettamaan englantia ja pelaamaan lentopalloa.
Asuimme bambumajoissa, haimme mangoja toreilta ja lauloimme yhä uudelleen ja uudelleen The Cranberriesin Zombieta rehtoreiden karaokejuhlissa.
Oli häitä, hautajaisia, hirmumyrskyjä, jättiläiskoppakuoriaisia sekä kovaäänisiä sammakoita.
Joogaava kuvittaja Thaimaassa
Työharjoittelun jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. En kokenut oloani kotoisaksi Suomessa. Ajatusmaailmani oli muuttunut, enkä osannut enää nähdä itseäni tuiki tavallisessa 8–16 työssä.
Ryhdyin opinnäytetyön ohella viemään piirustusharrastustani kohti ammattia. Perustin toiminimen kuvittajana ja tuhersin piirtopöydän avulla kuvituksia aikakauslehtiin. Piirtopuuhien lisäksi minua kiinnosti vain jooga ja nopea valmistuminen sosionomiksi.
Keväällä 2012 postiluukusta kolahti tutkintotodistus, joten muutin kesäksi graffitimaalattuun matkailuautoon ja pakkasin rinkan.
Thaimaassa osallistuin ensimmäiseen joogaopettajan intensiivikoulutukseen. Vietin 200 tuntia vuoristossa ihmettelemässä ihmisyyden tasoja ja olemassaolon luonnetta.
Aamut alkoivat ennen sirkan siritystä puuskuttavilla hengitysharjoituksilla. Joka päivä nökötimme meditaatiotyynyllä tuntikausia. Keho ja mieli olivat kovilla jatkuvasta jooga-asentoihin vääntäytymisestä ja opiskelusta.
Olin onneni kukkuloilla (tai vuoristossa).
Afrikan tähdestä turkulaiseksi
Päädyin opettamaan joogaa Etelä-Afrikan Kapkaupunkiin paikallisille surffareille. Arki rullaili joogahippinä haiden hyökkäyksiä väistellen, täydellisiä mangoja metsästäen ja pitkälti ilman kenkiä pienessä rantakylässä. Elo oli hetken seesteistä ja simppeliä. Afrikanpingviinit ja merileijonat saivat kuitenkin väistyä ja palasin häntä koipien välissä Suomeen.
Muutin sokkona Turkuun, sillä olin saanut ensimmäisen sosiaalialan työni ja aloitin lastentarhanopettajana yksityisessä taide- ja projektipainotteisessa päiväkodissa. Arki asettui uomiinsa ja tämä minityyppien kanssa vietetty aika oli korvaamatonta. Lapset opettivat vilpitöntä iloa ja syvensivät kykyäni nähdä kauneus arjen pienissä seikkailuissa.
Paluu vuorille
Määräaikainen työsopimukseni päättyi 1,5 vuoden jälkeen. Olin jälleen tienristeyksessä: Turku, Helsinki vai Thaimaa?
Syventyisinkö varhaiskasvatukseen vai uskaltaisinko jatkaa kohti salaista unelmaani – joogaopettajuutta? Valitsin intuitiolla ja päädyin takaisin Thaimaan vuoristoon joogan jatkokoulutukseen.
Edessä oli 300 tuntia istumista, ikiaikaisiin teksteihin syventymistä, mantraamista ja anatomiaopintoja. Halusin tietää vastauksen kolmeen kysymykseen:
Voiko rakkaasta harrastuksesta tehdä ammatin? Onko tosiaan niin, että tehdessään intohimotyötä tuntuu kuin ei tekisi töitä lainkaan? Kannattaako harrastuksesta tehdä ammatti?
Vaaleanpunaista joogaglitteriä
Käynnistin starttirahaprosessin palattuani Suomeen ja aktivoin toiminimeni joogaopettajuutta varten. Starttiraha rullasi, sain ohjattavaksi sopivasti tunteja joogastudioilla. Olin yhtä ienhymyä.
Tuntui ihmeelliseltä ja etuoikeutetulta elää ja jakaa työkseen omaa unelmaa ja intohimoa. Joogaopettajuus oli ja on yhä vahva identiteetti itselleni myös ihmisenä. Toiminimiyrittäjä on itse kaiken kasvot ja ydin. Hän kantaa toimintansa riskin ja huolehtii palvelusta, tuloksista, työhyvinvoinnista, kuluista, kirjanpidosta, palautteista sekä markkinoinnista.
Koen, että yrittäjyyden parhaat puolet ovat samalla sen kääntöpuoli ja haasteet: Kuinka siis kannan uljaan tasapainoisesti sekä vapauden että vastuun?
Kun jooga muuttuu harmaaksi
Työmääräni kasvoi ja vaatekaappini täyttyi erilaisista joogapöksyistä. Pääsin ohjaamaan ulkomaille joogaretriitille. Ohjasin kymmeniä viikkotunteja ja pyöritin joogastudioita.
Kuusipäiväisestä viikosta tuli seitsemänpäiväinen työviikko. Aamun ensimmäinen joogatunti saattoi alkaa klo 6:30 ja illalla viimeinen ohjaus loppui 21:30. Matkustin eri joogastudioiden, liikuntakeskusten ja maiden välillä. Vietin monta tuntia päivässä metrossa. Oli lyhytkoulutuksia, workshopeja ja jatkuvaa uuden ideointia.
Sain virtaa kofeiinista, pähkinöistä ja hektisyydestä. En juuri nukkunut. Välillä pystyin hidastamaan tahtia, vaikka upeista työmahdollisuuksista kieltäytyminen ja luopuminen sattui. Löysin itseni säännöllisesti kompuroimasta yrittäjän suosta ja flirttailemasta työuupumuksen kanssa.
En tiennyt, mistä työpäivä alkaa tai mihin se päättyy – koskaan ei ollut töitä tarpeeksi tai niitä oli liikaa. Jooga oli alkanut muuttua harmaaksi. Toivoin riittävän hyvää syytä hidastaa tahtia pysyvästi.
Elämän tärkeysjärjestys elää
Vuonna 2020 joogastudiot menivät pitkälti kiinni ja tulin äidiksi. Syitä tahdin hidastamiseen riitti nyt vaikka koko maapallolle. Uusi elämä ja uusi normaali sekä etäisyys muuttivat ajatuksiani työnteon ja vapaa-ajan tasapainosta.
Vaikka kuinka visioin onnistuneita mielikuvia arkea, yrittäjyyttä ja äitiyttä pyörittävästä hyperjoogamutsista, jouduin hyväksymään epävarmuuden vallitsevassa tilanteessa. Kaipasin ennustettavuutta, tasapainoa ja kestävyyttä työelämään. Hyvinvointialan työkenttä oli yhä täynnä sulkutiloja, peruuntuneita töitä, loputtomia digiloikkia ja yrittäjän työmarkkinatuen epävarmaa jatkoa.
Itselleni koko joogatyön syvin suola on aidossa kohtaamisessa, hetkessä kumpuavassa luovuudessa sekä vuorovaikutuksessa. Kameroille kumartelu särähti introvertin tyyliin. Joogaopettajan työaikaa ovat pitkälti illat ja viikonloput. Tämä on kerrassaan lupsakka kombo päiväkoti-ikäisen kanssa.
Vihdoinkin oli tullut aika ravistaa taloudellinen paine rakkaan harrastuksen päältä.
Luopuminen avaa luovia ovia
Aloin etsiä kokoaikatyötä, tavallisen ihmisen palkkatyötä ja nimenomaan kello 8–16. Sormet pöllyten rustailin mitä mahtipontisempia hakemuksia, luottaen omaan uniikkiin työhistoriaani, elämänkokemukseeni ja vahvaan näkemykseen.
Työnhaku maistui korpulta puoli vuotta, mutta päättyi onnellisesti. Eräänä päivänä sain vetää metron värisen paidan päälle Teams-ryhmähaastatteluun. Tarjolla oli asiantuntijan työ sote-, opetus-, kulttuuri- ja generalistialalla Itä-Uudenmaan TE-toimistossa. Sitähän minä juuri olin: sosionomi, varhaiskasvatuksen opettaja, kuvittaja, hyvinvointialan yrittäjä, työmaailman todellinen sillisalaatti.
Tutisin toiveikkaasta jännityksestä monta viikkoa ja olin yhtä onnenkyyneltä, kun tulin valituksi tehtävään.
Täysiaikaisesta intohimotyöstä ja yrittäjyydestä luopuminen on ollut kipeä prosessi, vaikka lopulta en menettänyt mitään. Sain kaipaamani tasapainon. Sain joustavan päivätyön, jossa jokainen päivä on erilainen ja pääsen laajasti hyödyntämään osaamistani.
Vaikka työni asiantuntijana ei ole ohjeistaa ihmisiä hengittämään ja liikkumaan hengitystään mukaillen, kyvystä ohjata ja aistia sekä rauhoittaa toisia on hyötyä. Voin yhä vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, vaikkakin hieman eri tulokulmasta.
Vaatekaapissa löytyy taas jotain muutakin kuin pelkkiä leopardikuvioisia joogapöksyjä. Työmaailman ulkopuolella myös arki ja luovuus voi hyvin: elämässäni on muitakin värejä kuin metron penkkien oranssi. Ensimmäistä kertaa olen päässyt esimerkiksi julkaisemaan musiikkia.
Niin ja se jooga – se on taas rakas harrastus.
Paula on mukana myös sote-alan rekrymessuilla. Pääset mukaan tästä #teemastatoimeen