Kirjoittaja: Turo Sarkima, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto
Pääsin heti urani alussa mukaan avaamaan kansainvälisen hotelliketjun ensimmäistä Suomen yksikköä. Saatuani tämän työpaikan en vielä ymmärtänyt suhteiden tärkeyttä työnhaussa.
Se hahmottui, kun puolen vuoden työskentelyn jälkeen minut kokiksi palkannut keittiöpäällikkö kertoi, että oli oikeastaan sopinut palkkauksestani aiemman työnantajani kanssa jo ennen kuin olin laittanut nimeni paperiin.
Ihmettelin tätä hieman ja kysyin: Entä jos en olisi suostunut sopimukseen? Hän esitti vastakysymyksen: Olisiko näin voinut käydä?
Luultavasti ei.
Muutamaa viikkoa ennen työn alkamista tämä sama keittiöpäällikkö soitti ja kysyi: Haluaisinko tehdä aamupalavuoroja pari kertaa viikossa ”paikata brekukokkia”?
No, en missään tapauksessa halunnut, ajattelin. En edelleenkään haluaisi nousta ennen kymmentä, saati sitten kukonpieremältä kolmen ja neljän välissä aamulla. Mutta vastasin: Ilman muuta.
Tein vajaa puolet työpäivistä aamupalaa ja loput aamu- ja iltavuoroa. Merkille pantavaa tässä oli se, että nukuin pommiin niin aamu-, kuin iltavuorostakin, mutta en koskaan aamupalalta.
Tässä työpaikassa tutustuin ihmisiin, joiden kanssa työskentelin myöhemmin urallani yli kymmenen vuotta eri ravintoloissa Helsingissä. Päällikön suurin vaikutus uraani oli, että hän myönsi minulle muutaman kuukauden palkatonta vapaata, jotta voisin lähteä harjoittelemaan Ruotsiin, kunhan lupaan palata takaisin.
Opintomatka Ruotsissa
Lähdin Ruotsiin alkuvuodesta 2006 – koko lailla kohti tuntematonta. Kävin toki työväenopistossa kertaamassa kielen perusteet ja hankin tietoa työ- ja asuntomarkkinoista.
Työ löytyi melko helposti. Soitin ja laitoin sähköpostia ravintoloihin, jotka mielestäni vaikuttivat mielenkiintoisilta. Kerroin, että olen valmis työskentelemään ilmaiseksi ja sen määrän mitä tarvitaan.
Tunnetuimmat paikat pyysivät suosituskirjeitä, tai kertoivat, että seuraavat puoli vuotta on täynnä, mutta sen jälkeen voisi onnistua. Göteborg oli määränpääni ja lopulta sain paikan, joka vaikutti erittäin mielenkiintoiselta.
Löysin myös asunnon. Sitä, mistä ja miten, en oikein muista. Jonkin ilmoituksen jostain varmastikin bongasin ja sain vakuutettua asunnon vuokraajan, että pystyn maksamaan vuokran tuolta parilta kuukaudelta, vaikka olenkin ilmaiseksi töissä.
Olin toki tietoinen, että Ruotsin vuokra-asuntomarkkinat ovat eroavat Suomen vastaavista, mutta hieman ihmettelin, kun herra sanoi, että rapussa ei saa puhua, eikä valoja laittaa päälle.
Tämä kaiketi siksi, että kyseessä oli asunto, jota ei olisi saanut vuokrata eteenpäin. Ilmeisesti olin kolmas tai neljäs, jolle asunto oli vuokrattu eteenpäin. Asumiseni siellä ei kestänyt kuukautta pidempään. Jouduin lähtemään muutaman päivän varoajalla, koska vuokranantajani ilmoitti minulle, että hänen vuokranantajansa oli ilmoittanut, että asunnon pitää olla tyhjä perjantai-iltaan mennessä.
Tämä aiheutti minulle pohdinnan paikan. Palaanko Suomeen vai yritänkö löytää uuden katon pääni päälle?
Reilun viikon asuin eräänlaisessa motellissa. Olin jo luopumassa toivosta löytää kunnollista majoitusta, kunnes muutaman mutkan kautta sain huoneen Tukholmasta. Sain myös harjoittelupaikan yhdestä Tukholman tuon hetken uusimmista Michelin-tähtiravintoloista. Tässä ravintolassa sain ensimmäisen kokemukseni Fine Dining -ravintolassa työskentelystä, joka oli omiaan viitoittamaan urani jatkoa myös myöhemmin Suomessa.
Lentäviä jäätelöpalloja
Palasin Ruotsista keväällä 2005 vanhaan työhöni ja sovin esimieheni kanssa, että puolisen vuotta olen mukana ja sitten jatkan matkaani.
Syksyn tullen sain uuden paikan yhdestä Suomen silloisesta neljästä tähtiravintolasta. Minulta kysyttiin työhaastattelussa ensimmäistä kertaa palkkatoivetta (aiemmin oli annettu sopimus eteen ja todettu, että tuossa on palkka).
Olin tätä hieman osannut odottaa, joten varovaisesti esitin toiveeni. Keittiömestari katsoi minua oudosti, kirjoitti paperille summan ja sanoi, että tämän saat. Se oli 50 € enemmän kuin pyysin. Syyksi hän ilmoitti, että meillä kaikki saavat tämän verran.
Myöhemmässä vaiheessa selvisi, että syy miksi olin tullut valituksi tähän työhön, oli ravintola, jossa olin ollut harjoittelemassa. Tämä tukholmalaisravintola nimittäin kuului keittiömestarin (uuden esimieheni) suurimpiin suosikkeihin ja hän kertoi haaveilevansa vastaavanlaisen ravintolan perustamisesta.
Ennen tässä työssä aloittamista minulta kysyttiin usealta taholta, olenko asiasta aivan varma, enkö ole kuullut, millaista työ täällä tulee olemaan? Olin kuullut, mutta uskoin, etteivät kaikki kuulemani tarinat voi paikkaansa pitää. Varmastikaan kaikki eivät pitäneet, mutta riittävän monet kyllä.
Paikka oli erittäin kova, henkinen paine ja työilmapiiri olivat pahimmillaan jotain sellaista, mitä en kenenkään toivoisi joutuvan kokemaan. Toisaalta parhaimmillaan paikka oli mitä mahtavin ja tiimissä kaikki olivat samassa junassa eikä työkaveria jätetty ikinä pulaan.
Tässä työssä myös tapahtui se aiemmassa blogissa mainitsemani tapahtuma. Olin epäilemättä tehnyt jonkin virheen. Sitä minkä, en muista, mutta muistan kesken serviisin kiihtyvällä nopeudella otsaani lähestyvän jäätelöpallon. Ehdin väistää ajoissa ja serviisi saatiin hoidettua loppuun, mutta tuolloin ensimmäisen kerran mietin, mahtaako työ olla kaiken tämän arvoista.
Aikani tätä jaksoin, otin sen vastaan mitä tuli, en kehdannut lähteä, tavallaan pidin sitä heikkoutena. Jossain kohtaa vieteri oli kuitenkin suoristunut jo sen verran, että kun eräs kaverini markkinoi oman työpaikkansa mahtavaa työilmapiiriä ja kertoi, että heillä olisi paikka auki, lupasin käväistä seuraavalla viikolla.
Toinen kerta toden sanoo
Kävin kahvilla ja sain paikan. Kysyin: Ettekö halua, että tulen varsinaiseen haastatteluun tai edes koevuoroon? Minut palkannut keittiömestari sanoi, että jos olen noin kauan pystynyt edellisessä paikassa työskentelemään, ei näille ole tarvetta.
Työn aloitus tosin viivästyi viikolla, koska mennessäni irtisanoutumaan työstäni, totesi edellinen keittiömestari minulle: ”Et sä mihinkään lähde.” Jostakin yhä itselleni tuntemattomasta syystä totesin: ”Selvä, kiitos päivästä ja nähdään huomenna”.
En vieläkään tunne toista henkilöä, joka on epäonnistunut irtisanoutumisyrityksessä. Viikon päästä, toisella yrityksellä onnistuin.
Mikä näiden tarinoiden punainen lanka siis on?
Olen aina halunnut tehdä työtä, josta saan työnantajan maksaman korvauksen menetetystä vapaa-ajasta, mutta lisäksi jotain muutakin. Tämän takia vaihdoin paikkaa usein urani alkuvuosina.
Ja näin jälkeenpäin katsottuna on jokaisella paikalla ollut omalla tavallaan merkittävä rooli urani myöhempiin vaiheisiin. Jokainen työpaikka kuljetti minua aina kohti uusia seikkailuja. Urani keittiössä vei minua odottamattomiin paikkoihin ja tilanteisiin sekä kerrytti osaamispankkia paljosta muustakin kuin pelkästä keittiötyöstä.
Ravintola-alan suola on juuri tämä. Kyky tarjota elämyksiä. Sekä asiakkaille että ammattilaisille.