Kirjoittaja: Turo Sarkima, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto,
En varsinaisesti voi sanoa aina halunneeni kokiksi. Tunnustan, kyllä – kummitätini kävi kertomassa eräässä työpaikassani, kuinka olin yläkouluisässä kesälomalla saaristossa sotkenut paikat lettuja tehdessä.
Ja myönnän, kutsuin tokaluokkalaisena kaverini kylään katsomaan NHL:n peliä ja paistoin lettuja välipalaksi.
Olen aina ajatellut, että elämä opettaa. Saariston lettutapauksen opetus jää ehkä hieman arvoitukseksi, koska en muista alkuperäistä lettujen tekemistä, mutta muistan kummitätini vierailun työpaikassani. NHL-lettukestit muistan sitäkin paremmin. Siitä saamiani opetuksia on oikeastaan neljä:
- NHL-pelit kestävät kauan. Vaikka vastakkain pelaavat Teemu Selänteen Winnipeg Jets ja Jari Kurrin Los Angeles Kings, ei nuori poika välttämättä jaksa seurata peliä loppuun.
- Pekka Töpöhännän keittokirja ei ole autuaaksi tekevä opus. Vaikkakin teen lettutaikinan lähes samalla jauho-maitosuhteella tänäkin päivänä, eivät grahamjauhot kuulu lettutaikinaan.
- Lettu on lettu, pannukakku on pannukakku. Ja liian paksu lettu ilman paistopintaa pelkällä sokerilla on, no liian paksu lettu ilman paistopintaa. Pelkällä sokerilla.
- Jos on raapinut tulitikkuja luvatta sisällä, ei auta, vaikka kaivaisi omasta mielestään maailman syvimmän kuopan äidin kukkapenkkiin ja hautaisi käytetyt tikut sinne.
Kutsun tätä aikaa elämässäni: lettuajaksi.
Seuraava gastronominen aikani oli muffiniaika. Tästä en osaa sanoa enää tarkempaa ajankohtaa, mutta se ajoittunee yläkoulun puoliväliin. Tuolloin tapanani oli lainata kirjastosta pino Lassi ja Leevi -sarjakuvia, pyöräillä kotiin ja tehdä pellillinen muffineja.
Olen koettanut jälkikäteen miettiä, tapahtuiko tämä usein, ja olivatko muffinini yhtään enempää muffinin näköisiä, kuin ne lapsieni fanittamat, joita isoäiti heille paistaa.
Käryävä kytkin, leikkaussali ja joulupukki
Isäni on aina pitänyt ruoanlaitosta. Hän kuului vuosikaudet pitkäaikaisen työnantajansa työpaikkaruokalaosuuskuntaan ja sen hallitukseen. Kyseisessä työpaikassa oli ajan hengen mukaisesti paljon harrastetoimintaa, muun muassa autokerho, jonka tiloissa opin vaihtamaan auton renkaat sekä tunnistamaan palaneen kytkimen käryn ja kokkikerho.
Kokkikerhon vetäjänä toimi entinen keittiömestari. Hän harjoitti lisäksi omaa catering-toimintaa, johon isäni sekä isosiskoni pääsivät mukaan. Myöhemmin kävin itsekin tekemässä muutaman keikan keittiömestarille.
Ensimmäinen taisi olla eläinlääkäriaseman pikkujoulut. Muistan olleeni hieman huuli pyöreänä loppuillasta, kun joulupukki oli lähtenyt ja juhlijat laittoivat jalalla koreasti – leikkaussalissa.
Tämän kokkikerhon kautta isäni tutustui myös toiseen keittiömestariin, joka oli nykytermeillä: oman aikansa huippukokki. Hän oli pitkän keittiömestarin ja -päällikön uransa jälkeen ryhtynyt yrittäjäksi. Tämä kontakti osoittautui myöhemmin urani alkutaipaleen käännekohdaksi.
Olin tässä vaiheessa päätynyt ravintolakouluun Roihuvuoreen. Olin myös ilmoittanut vanhemmilleni, että he joutuvat allekirjoittamaan tyhjän yhteishakukaavakkeen, koska ”Minä”, tässä vaiheessa 15-vuotias, tiesin jo kaikesta kaiken.
Olin siis päättänyt, että haen ensimmäiseksi lukioon. Koulu, johon hain, oli tosin way out my league. Yllätys ei siis ollut kovinkaan suuri, kun sain tiedon, etten kyseiseen oppilaitokseen pääse. Mutta sen sijaan hieman myönnän yllättyneeni, kun sain tietää läpäisseeni kokkikoulun seulan.
”Ei sinusta ainakaan kokkia tule”
Minulle suositeltiin lukioon hakeutumista niin koulun kuin kodinkin suunnasta. Tosiasia kuitenkin oli, että olin pärjännyt koulussa ainoastaan viestinnässä, liikunnassa ja matematiikassa, jos vain satuin tulemaan toimeen opettajan kanssa.
Onnekseni liikunnanopettaja haki minut kevätlukukaudella pari kertaa matikanluokan ulkopuolelta koulun pesäpallojoukkueen harjoituksiin. Näin luokasta poistoja ei rangaistu ehdoilla, kuten matikanopettaja oli uhannut. Tätä taustaa vasten mahdollinen lukiomenestys olisi luultavasti ollut koko lailla pitkässä kuusessa.
Ehkä kotitalouden opettajani kommentti: ”Ei sinusta ainakaan kokkia tule”, kuitenkin viitoitti mahdollista tietäni. Mainitsemani lukion jälkeen toinen vaihtoehtoni oli Roihuvuoren ammattioppilaitoksen ravintolakokin opintolinja. Olisin luultavasti tullut valituksi johonkin hakemistani sijojen 3–5 lukioista.
Sijoittamalla ravintolakoulun kakkosvaihtoehdokseni olin kuitenkin tehnyt jo alitajuisen valinnan, vähintään toiveen.
Ensimmäiseen kesätyöhön
Syksyllä ravintolakoulun alkaessa ja tavattuani ensimmäisen opettajani, tiesin olevani omalla tielläni. Viihdyin koulussa hyvin ja ensimmäinen vuosi hujahti hetkessä. Keväällä, kun etsin kesäksi töitä, kuvaan astui tuo isäni tuntema keittiömestari. Tuolloin hän etsi omien verkostojensa avulla keittiöapulaista kesäsesongiksi. Soitin keittiömestarille, kävin haastattelussa ja sain paikan.
Työ oli hienoa. Oli mahtavaa olla osa työyhteisöä ja nähdä, millaista arki ravintolakeittiössä on. Toki työ oli sekä fyysisesti että psyykkisesti melko raskasta. Työnjohdolliset menetelmät ja johtamistapa ylipäätään edustivat tyyliä, joka ei enää tänä päivänä tulisi kysymykseen.
Kokemus oli kova 16-vuotiaalle. Yhtenäkään päivänä en kuitenkaan epäillyt, ettenkö palaisi seuraavana kesänä takaisin, jos se vain olisi mahdollista.
Jälkikäteen katsottuna opin ensimmäisessä kesätyöpaikassani paljon. Opin työnteon kulttuurin, opin työskentelemään taloudellisesti ja tehokkaasti. Opin hyvän työyhteisön merkityksen, kuinka jokainen työyhteisön jäsen on merkityksellinen, oli sitten kyseessä keittiömestari tai keittiöapulainen.
En osannut silloin ajatella, että pienessä pelossa työskenteleminen oli mitenkään erikoista. En edes siinä vaiheessa, kun koulu syksyllä jatkui ja parikin opettajaa kysyi, olinko tosiaan tällä keittiömestarilla koko kesän töissä ja meinaanko mennä vielä uudestaan?
Tämä sama ihmettely toistui vielä vuosia myöhemmin ennen aloittamistani erään toisen vanhan liiton keittiömestarin alaisuudessa. Tällöin vanhemmat puolitutut kollegat kysyivät, enkö ole kuullut, millaista työ tässä paikassa tulisi olemaan?
Olin toki kuullut. Olin vain ajatellut, että ei se niin kovaa voi olla. Jouduin muuttamaan mieltäni muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen, kun väistin kiihtyvällä nopeudella lähestyvää jäätelöpalloa, jolla minua heitettiin. Tästä lisää seuraavassa blogissa.
Tärkeimpänä ensimmäisestä kesätyöstä sain kuitenkin kontaktit. Ne kuljettivat minua työelämässä seuraavat 20 vuotta. Pidän myös ensimmäistä keittiömestariani suurimpana vaikuttajana urallani kaikesta huolimatta, juuri perusasioiden opettamisen takia.