Kävelevä kebab ja tuppisuinen robotti

Kirjoittaja: Petra Yedidag, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Paluumuutto Suomeen on näyttänyt jälleen, miten monimutkainen paletti kotoutuminen on ja kuinka tärkeää on, että kaikki sen osat tukevat toisiaan. Kielen oppiminen on vain yksi palanen, mutta ilman sitä paletti hajoaa.

Olen seurannut kuluneen vuoden aikana Suomeen kotiutuneen mieheni kieliopintoja ja kaksikielisen tyttäreni suomen kielen nousemista kakkosasemasta ykköseksi. Kotona pyrimme puhumaan suomea, mutta haastavammat keskustelut käymme edelleen turkiksi.

Itse olen päässyt melko helpolla ja olen joutunut vain päivittämään jonnekin 2000-luvun vaihteeseen jääneen suomeni nykyaikaan. Olen opetellut liudan uusia sanoja, kuten kuntta ja resilienssi sekä ihmetellyt anglismin tunkeutumista arkeemme. Nähdäänkö brekkarilla öbaut kasilta?

Suomi on muuttunut 20 vuodessa sen verran, että meille paluumuuttajillekin tarvittaisiin tukea kotoutumiseen.  Asuin Turkissa yli 20 vuotta ja sopeutumisesta tuli niin normaali osa arkea, etten huomioinut asiaa ennen kuin muutimme perheenä Suomeen vuonna 2020, ja sama rumba alkoi uudelleen.

Tiedän nyt, miltä miehestäni on tuntunut vuosikausia tehtävässään Turkin ja minun välisenäni tulkkina ja sovittelijana. Toisinaan on tasoiteltava uuden maan ärsytystä ja joskus on vedettävä matto alta juuri, kun kotoutujasta alkaa tuntua mukavalta.

On hyväksyttävä, että Suomikaan ei ole aina onnellisten ihmisten maa, jossa kaikki toimii moitteettomasti. Miksi naapuri ei tervehdi eikä kodin läheltä löydy markettia tai kuppilaa, jonne voisi mennä pulisemaan, kun sosiaaliset padot avautuvat?

Ulkomaalainen vai ulkopuolinen?

Kotoutujan yksi sopeutumisen paikka on oppia hyväksymään tietynasteinen ulkopuolisuus.

Kielen, tapojen ja juoksevien asioiden lisäksi on opittava olemaan itsensä kanssa uudessa maassa. Itselleni koti toimi toisessa maassa turvapaikkana. Siellä sai juoda muumikupista kahvia muiden kilistellessä pienistä tulppaanikupeista teetä ja riehua suomeksi jääkiekon MM-kisoja katsoessaan. Kotona ei tarvinnut välittää ulkopuolisista odotuksista vaan sai rauhassa jurottaa, kun ei jaksanut olla sosiaalinen.

Sosiaalisesta kulttuurista Suomeen tulevalle ongelma on todennäköisesti käänteinen. Mieheni kurssilla opiskeltiin hiljattain monikon partitiivin käyttöä. Tehtävän yksi osa oli kirjoittaa, millaisia suomalaiset ovat. Noin puolet kurssilaisista oli vastannut, että suomalaiset ovat kuin robotteja.

Turkissa kotoutuminen ajatellaan lähtökohtaisesti työntekijän palkanneen yrityksen tai perheenjäsenen velvollisuudeksi. Tarjolla on yksityisiä kielikouluja, mutta turkkilaisessa työrytmissä niille osallistuminen vaatisi 48 tuntisen vuorokauden.

Toisaalta turkin kieli on välttämätön. Englannilla ei pärjää kovin pitkälle etelärannikon hotellialueiden ulkopuolella. Oma sopeutumiseni kulki monien muiden maahan sopeutuvien tyylillä eli ihmetellen, millaisia kapuloita heitellään maahan muuttaneen tielle. Samalla kun tein töitä, opin kieltä, koska oli pakko. Kyseinen tyyli on stressaava, mutta sen etuna on nopea pääsy sisälle yhteiskuntaan.

Sosiaalinen kulttuuri imee tulijan väkisin uuteen elämään, halusi tai ei. Oven takana oli jatkuvasti uteliaita naapureita pulisemassa turkiksi eikä lähimarketissakaan välttynyt kontakteilta. Takellellen opin maksamaan laskuni konttoreissa ja puhumaan päivänpolitiikasta korttelikaupassa.  

Kaksi kieltä, kaksi ihmistä

Mieheni on ollut suomen kielen kursseilla noin vuoden. Osallistujia on eri puolilta maailmaa, hyvin erilaisista lähtökohdista. Opetus on laadukasta ja rivakassa tahdissa pärjää, jos on selkeä tavoite. Jos päämäärä kielikurssin jälkeen on epäselvä, pysyykö motivaatio tarpeeksi korkealla opintojen aikana? Suomen kielen vaikeudella on peloteltu sen verran laajasti, että siihen on helppo takertua, jos sijamuotojen taivuttelu alkaa väsyttää.

Erilaiset taustat ja esimerkiksi erot kielialueiden välillä vaikuttavat. Turkin kieli mukailee suomen kielioppia monilta osilta ja on lausunnaltaan ja rakenteeltaan samantyylinen. Se tuo siis etunsa turkkia äidinkielenään puhuvalle.

Kieltä pääsee käyttämään omien kavereiden kanssa, mutta arjessa tilanteita tarjoutuu harmittavan vähän. Kaupoissa kieli vaihdetaan sujuvasti englanniksi ja rupatteluhetkiäkin on tarjolla hyvin rajallisesti. Parhaimpia paikkoja ovat mieheni mukaan torikahvilat ja uimahallit eläkeläisten aikaan.

Uuden kielen oppiminen sopeutumisen välineenä on siinä mielessä mielenkiintoinen prosessi, että samalla alkaa luoda itselleen uutta nahkaa.

Oma identiteettini on hieman erilainen turkiksi kuin suomeksi. Turkin kielellä olen kulttuurin vaatimusten mukaisesti kaunopuheisempi enkä mene koskaan suoraan asiaan.

Turkinkielinen identiteettini ei kiroile, kun taas suomenkielinen minäni ei ikinä laskettelisi suustaan yhtä siirappisia hellittelynimiä kuin turkkilainen.

Jos käännän ystäväni kanssa turkiksi käymäni keskustelun suomeksi, punastun noloudesta. Eri kielillä asiat saattavat näyttää toisinaan hyvinkin erilaisilta.

Kuten Turkissa sanotaan: Bir dil bir insan, iki dil iki insan eli yksi kieli, yksi ihminen ja kaksi kieltä, kaksi ihmistä.

Takkuinen polku

Suomeen asettuvan polku on selkeä. On kotoutumisaika, kielikursseja, kieliharjoittelua ja ohjausta. Mahdollisuus tarvittaessa opiskella ja tehdä töitä.

Turkissa sopeutuminen on sarja taisteluja ulkomaalaispoliisissa, kansalaisuustoimistossa ja lukuisissa muissa yhteyksissä. Työluvan saaminen on tehty sen verran vaikeaksi, että moni tekee töitä pimeästi tai odottaa kiltisti lupaa saada hakea kaksoiskansalaisuutta.

Sopeutumiseni Turkkiin muistutti siirtymistä taistelusta toiseen. Kun yksi ongelma oli selätetty, olin aiempaa vakuuttuneempi seuraavien haasteiden voittamisesta. Turkissa ketään ei kiinnosta ulkomaalaisen takkuinen polku maan kansalaiseksi.

Omat laskelmani maassaoloajasta eivät koskaan pitäneet yhtä ulkomaalaispoliisin päällikön laskujen kanssa, joten sain palata pettyneenä monta kertaa tyhjin käsin kotiin.

Ennen lopullista arviointiraatia poliisit saattavat tehdä yllätyskäynnin kotiisi tarkastamaan, hyväksytäänkö sinut hakijaksi. Prosessin aikana tulee näyttää toteen, että olet kunnon kansalainen, tarpeeksi turkkilainen, etkä aio hyötyä kansalaisuudesta vilpillisin keinoin.

Kun lupaprosessi on edennyt niin pitkälle, että päästään arviointiraadin eteen, voi vastassa olla mitä tahansa: Turkin historian tenttausta, kansallismarssin lausumista tai sitten vain paikallisten lempiruokien ja ohjeiden luettelua.

Sopeutumisen hinta

Hiusten värjäys ja vaatetus ovat helppoja keinoja samaistua, mutta kovempia kolahduksia saattaa olla edessä oman arvomaailman ja paikallisten tapojen välillä. Kuinka pitkälle olet valmis menemään oman sopeutumisesi takia?

Ajan kanssa osa asioista muuttuu itsestään kuten eleet ja tapa nauraa asioille, mutta samanaikaisesti tärkeistä asioista haluaa pitää kiinni. Sopeutumisen hinta on tietynlaisessa välitilassa oleminen, jolloin haikailee usein jonnekin muualle.

Tiukassa paikassa olisi helpointa luovuttaa ja siirtyä siihen toiseen todellisuuteen, jossa kaikki olisikin paremmin. Paras puoli on ehdottomasti ymmärrys siitä, millaista on seisoa kummajaisen saappaissa, kun ympäröivä todellisuus odottaa jotain muuta.

Sopeutuminen on pitkä ja moninainen prosessi, jossa mitataan perheen toimintakyky yksikkönä. Se vaatii venymistä, kun yhteinen vapaa-aika kuluu kielioppia pyöritellen ja peilaten oman monikulttuurisen perheen sopeutumistasoa ympärillä olevaan. Monissa asioissa ollaan auttamattomasti jäljessä muista ja senkin kanssa on vain opittava elämään.

Vahvuuksiin voi laskea luottamuksen siitä, että seuraavistakin esteistä selvitään kuten aiemminkin. Kulttuuri ja kieli voivat muuttua, mutta sopeutuminen on joka maassa matka, jossa vuorottelevat onnistumiset ja tappiot.

Olemme oppineet, että pienistäkin onnistumisista kannattaa nauttia.

Kun saa tehtyä ilmoituksen susihavainnosta tai leikkipuistossa häiriköivistä humalaisista hätänumeroon ymmärrettävistä – voi taputella itseään olkapäälle.