Evakkojen lapsista kasvoi auttajia  

Kirjoittaja: Hellä Neuvonen-Seppänen, asiantuntija Uudenmaan TE-toimisto

Aloitin jatko-opintoni vuonna 2010 Itä-Suomen yliopistossa. Kun kerroin tutkimusaiheestani monet TE-toimiston työkavereistani kertoivat olevansa evakkojen lapsia. Syntyi iloista puheensorinaa, josta ei meinannut tulla loppua.

Hämmästelin, miten monen työkaverini juuret olivat menetetyssä Karjalassa. Myöhemmin asia selveni. Evakkopiireissä ihmeteltiin, kun niin monet evakkojen jälkikasvusta olivat hakeutuneet auttamistyöhön, jota myös TE-toimiston työ pääasiallisesti on.

Haaveilin lapsena, että minusta tulisi orpokodin johtaja tai psykologi, mutta päädyinkin TE-toimiston asiantuntijaksi. Vuodesta 1992 olen tehnyt ohjaus- ja neuvontatyötä TE-toimistossa.

Muistot rajantakaisesta Karjalasta kuuluvat kaikille suomalaisille

Olen kirjoittanut tietokirjan Evakkojen perilliset: Keitä me olemme – minne me kuulumme. Teos perustuu vuonna 2020 julkaistuun sosiaalipsykologian väitöskirjaani Menetetyn Karjalan valot ja varjot: siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa.

Kirjassa kuvailen, mitä evakkojen jälkipolville on siirtynyt karjalaisuudesta sekä sodan evakoille jättämistä jäljistä. Kirja sopii luettavaksi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita lapsuudenkokemusten merkityksestä aikuisuudessa.

Sodan jäljet seuraavat myös muita kuin evakkojen jälkipolvia. Kate McLean (2016) on sanonut, että perheen tarina on osa omaa tarinaa. Me olemme eläneet sodan, vaikka emme ole olleet siellä, kirjoitti holokaustin kokeneiden lapsia väitöskirjassaan tutkinut Gita Arian Baack.

Savolaisen lapsuuteni sadunhohtoinen Karjala

Äitini Aleksandra Neuvonen omaa sukua Porali syntyi Salmin Kirkkojoella Raja-Karjalassa. Vuonna 1944 äitini perhe evakuoitui Lapinlahdelle.

Karjalaisuus, karjalainen kulttuuri ja evakkouden jäljet kulkivat äitini mukana koko hänen elämänsä ajan. Kipeistä asioista eikä oikein karjalaisuudestakaan puhuttu – ei huonosta kohtelusta tai kodin menettämisen traumoista.

Äitini opetti minulle ekumeenisuutta ja toisten huomioimista. Ortodoksiäidilleni myös luterilaiset aamu- ja iltahartaudet tulivat tärkeiksi.

Äitini avioitui savolaisen maanviljelijän Toivo Neuvosen kanssa. Synnyin neljäntenä lapsena silloisessa Mikkelin maalaiskunnassa.

Hei, Karjalasta heilin minä löysin, lauloi isäni. Luin Karjala-kirjaa ja ikävöin Karjalaan, jonne ei koskaan pääsisi. Tunsin jollakin tavalla olevani erilainen kuin naapureiden lapset.

Anne Frankin Päiväkirjan avulla itkin äitini surua. Lohdutusta toivat isotätini igumenia Sofian eli Pelagia Poralin kirjeet Grodnon nunnaluostarista. Kirjeissä hän toivotti Herran siunausta myös lapsille. Lapsuuteni oli sadunhohtoista, ja siinä sekoittuivat kaksi erilaista kulttuuria.

Karjalaiset luonteenpiirteet ja kulttuuri

Tutkimuksessa haastattelemieni evakkojen lasten kertomuksissa korostuivat karjalaisten jälkipolvien iloisuus, yhteisöllisyys, auttamisen halu sekä vieraanvaraisuus. Monet halusivat puolustaa heikommassa asemassa olevia.

Lisäksi evakkojen lapset kertoivat karjalaisten jälkipolvien evakkovanhemmalta siirtyneestä luovuudesta ja uteliaisuudesta uusia asioita kohtaan:

Et voisko olla karjalaisuuteen liittyvää, kun meillä on aina pilkettä silmäkulmassa ja elosuutta. Ja me myöskii uskalletaan tehdä uusia asioita ja joskus onnistutaankin. Olemme uteliaita ja haluamme kehittyä. Tuli mitä tuli. (Hannele)

Karjalainen ruokakulttuuri on jonkin verran rapautunut. Toki osa haastateltavista teki muun muassa karjalanpiirakoita ja karjalan paistia. Myös laulut Karjalasta, karjalankieliset laulut ja karjalan kieli ovat vahvistaneet joidenkin kertojien karjalaisuutta.

Väitöksen jälkeen keskustelin TE-toimistossa työskennelleen Aira Sumiloffin kanssa. Hänen lapsuuden kielensä oli karjalan kieli. Hänen isovanhempansa eivät juuri muuta osanneetkaan.

Oli ihastuttavaa kuunnella hänen puhettaan karjalaksi, sillä hänen äänessään on aito karjalainen intonaatio, joka tuo mieleeni oman lapsuuteni sukulaisvierailut. 

Kertoessaan sukunsa tarinaa Aira puhui karjalan kielellä. Hän muisteli muun muassa, että isoäiti oli pyytänyt lapsiaan evakkoon lähtemisen hetkellä rukoilemaan ikonin eteen:

Kuldazet lapset, tulgua obrazan edeh, ristimmö silmät, gu kodi pidäy jättiä da lähtemmö mieron dorogale.

Evakkouden jäljet evakkojen lasten elämässä

Evakkojen lapsille on siirtynyt myös juurettomuutta, erilaisuuden, jopa huonommuuden tunnetta ja ikävää jonnekin muualle. Monet paheksuivat evakkojen huonoa kohtelua sodan jälkeen.

Jälkipolville siirtyi myös tarvetta saada hyväksyntää toisilta. Tämän vuoksi he olivat valmiita auttamaan muita joskus jopa uupumukseen saakka.

Minut kasvatettiin suorittajaksi, joka ei koskaan tunne itseään riittävän hyväksi. (Marjo)

Olen usein mielin kielin, koska inhoan epäsopua. (Annikki)

Tuntui kuin eläisin vieraalla planeetalla. (Leila)

Miun matkalaukku on aina siinä oven suussa, enkä minä koskaan kerkee tyhjentää sitä. (Markku)

Juurettomuus on mukana kulkeva voima. En ole missään täysin kotonani. (Jarkko)

Karjalaisuuden tunne ja sisäiset tarinat

Etsin evakkojen lasten haastatteluista myös niin sanottuja sisäisiä tarinoita heidän karjalaisuuden tunteestaan. Karjalaisuuden tunne onkin yksilöllinen ja vaihtelee eri ikäkausina.

Myös eri tyyppien piirteitä sekoittuu toisiin tyyppeihin. Tyypittelin haastateltavien kertomukset suhteessa heidän karjalaisuuden tunteeseensa seuraavaan tapaan:

• Olen karjalainen
• Kannan karjalaista kulttuuriperimää
• Kotini on Karjalassa
• Etsin, kunnes löydän Karjalan
• Karjala ei kuulu minulle 

Evakkojen lasten yhteinen tarina

Kerronnallisessa tutkimuksessani selvitin, miten karjalaisuus ja siirtokarjalaisuus ilmenevät evakkojen lasten elämässä haastatteluhetkellä ja millaisia muistoja heillä on karjalaisesta vanhemmastaan ja lapsuudenkodistaan.

Meillä evakkojen lapsilla on yhteinen tarina: me koimme sodan ja karjalaisuuden, vaikka emme eläneet Karjalassa, emmekä vielä olleet edes syntyneet sota-aikana.

Haastattelemallani 18 evakon lapsella oli niin paljon yhteisiä piirteitä, että tätä määritelmää voi hyvin käyttää. Evakkojen lapsia yhdistävät karjalaisiksi tulkitut luonteenpiirteet, karjalainen kulttuuriperimä ja vieraanvaraisuus. 

Vanhemman evakkoudesta heille on siirtynyt menetetyn kaipuuta, surua ja vihaa. Evakkojen lapsia tutkimukseni mukaan yhdistää karjalaisuuden taju eli siirtokarjalaisten evakkovanhempien kokemusten ymmärtäminen ja empatia. 

Myös lapsenlapsille on siirtynyt sekä karjalaisuutta että evakkouden jälkiä.

Evakkojen lapset ovat löytäneet tutkimuksesta itsensä

Eräs toimittaja kirjoitti minulle ennen elokuun väitöstilaisuuttani vuonna 2020:

Sain tiedotteen tulevasta väitöksestäsi. Upeaa! Olen evakkoisän tytär. Tunnistin lähes kaiken tiedotteen sisällöistä. Ja samalla elämäni, se miten ja millainen olen, tuntui saavan valoa – että tulin nähdyksi. Uskomaton elämys!

Viimeisen reilun kahden vuoden ajan olen käynyt lukuisissa tilaisuuksissa puhumassa väitöksestäni ja kiinnostuneita kuulijoita riittää yhä. Eihän evakkojen jälkipolvia ole tällä tavoin aiemmin tutkittu. 

Monet haluavat kertoa oman tarinansa ja pohtia, miten tutkimustieto ja heidän tarinansa yhtyvät.

Tutkimustyö opetti minua ymmärtämään paremmin omaa lapsuuttani. Olen myös huomannut, kuinka rakkauteni tarinoihin, Karjala-kaiho, juurettomuus, erilaisuudentunne, uteliaisuus sekä kyky tunnistaa asiakkaiden tarpeita ovat olleet hyödyksi ja iloksi työssäni TE-toimiston asiantuntijana