Kirjoittaja: Minna Eriksson, Uudenmaan TE-toimisto, Yritys- ja rekrytointipalvelujen asiantuntija
On aamu syksyllä 2020. Herään aikaisin. Olo on tyhjä. Avaan Netflixin ja katselen sitä pari tuntia. Sitten avaan kannettavan ja alan surffailla työpaikkoja. Turhauttaa. Työpaikkoja olisi, mutta miten motivoisin itseni tekemään taas hakemuksia, kun lopputuloksen tiedän jo etukäteen.
Kävelen peilin eteen. Sieltä minua katsoo ihan mukiinmenevän näköinen, hyväkuntoinen, hyvän koulutuksen sekä työhistorian omaava +55 nainen. Mutta mitä ihmettä on otsassa? No se leima, stigma: työtön. Miten sen leiman saisi pois?
Ennen työpuhelin soi myös illalla ja viikonloppuna
Nelikymppisenä toimin hienolla nimikkeellä hyvässä suuryhtiössä. Korot kopisten kiirehdin palaverista ja tapaamisesta toiseen. Palkkaa tuli mukavasti ja nautin työstäni. Olin todella sitoutunut työhöni ja sain ilon ja onnistumisen kokemuksia. Varjopuolena oli ehkä se, että oman ja työajan raja oli todella häilyvä. Työpuhelin soi iltaisin ja viikonloppuisin ja töitäkin tehtiin pitkiä päiviä.
Elin monia ammatillisesti todella rikkaita vuosia, jolloin liikuin uralla välillä ylös ja välillä sivusuunnassa. Työtä ei yleensä tarvinnut hakea kuin muotosyistä, kun oli jo pyydelty paikkaa hakemaan.
Vähän alle viisikymppisenä tuli kuitenkin hetki, jolloin paketin turvin tarjoutui mahdollisuus hypätä hetkeksi pois ja ”downshiftata”. Tartuin tähän ja olin varma, että jotain uutta löytyy. Näin kävikin. Downshiftauksen aikana en lähtenyt reppureissaamaan tai tehnyt suuria muutoksia elämässäni. Opiskelin omasta mielenkiinnosta ja se kantoi hedelmää. Vaihdoin alaa.
Muutama vuosi kului taas pitkiä päiviä puurtaen. Nautin työstäni ja koin sen antavan minulle paljon. Tuli kuitenkin hetki, jolloin huomasin, ettei kovakaan yrittäminen ei aina auta, vaan työt vain loppuvat. Minulla oli kokemusta ja osaamista paljon, mutta – ikää se + 50 vuotta.
Hakemusmaratonilla
Seuraavat vuodet hain, hain ja hain. Aluksi hain kokemustani ja työhistoriaani vastaavia tehtäviä. Vaikka hakemusasiakirjani olivat ammattilaisten kanssa yhdessä laadittuja ja olin käynyt työnhakukoulutuksenkin, lunta tuli säännöllisesti tupaan, aina ei edes sitä.
Suomessa on rekrytointimaailmassa vallalla melko erikoinen kulttuuri, joka koskee kaikkia ikäluokkia. Yritykset pyytävät ihmisiä hakeutumaan heille töihin, mutta useimmiten ei hakemukseen reagoida millään lailla. Tästä ehkä lisää seuraavassa tekstissäni.
Välillä omaksi ilokseni, ja myös työllistymistä edistääkseni, kertailin avoimessa juridiikkaa. Yrittäjyyttä silmällä pitäen opiskelin myös talouspuolen asioita. Sitten perustinkin yrityksen, mutta aika pian iski korona. Ymmärsin, että tämä ei ole tulevaisuuteni, joten lopetin yrityksen. Uusimman työttömyysjaksoni alussa meni koko työmarkkina uusiksi. Tuli lockdown ja kaikki muut rajoitukset. Yritykset vetivät hanansa kiinni ja rekrytoinnit jäihin.
Jälleen hain, hain ja hain – työpaikkoihin ja työvoimakoulutuksiin. Ei onnistanut. Kesä meni jotenkuten. Siivoilin kotia ja pahan olon kierteessä myös konmaritin. Kun heitin vanhaa krääsää kaapeista pois, siivoilin myös mieltäni.
Mitä oikeasti halusin elämältäni ja mitä oikeasti tarvitsisin sen saavuttaakseni? Olinko enää vain syksyn tuulissa viimeisetkin lehtensä menettävä puu? Vai olisinko sittenkin ”ikivihreä”? Entä, jos jälleen kerran lähtisinkin ihan uusille urille?
Päättäväisin mielin tartuin asiaan ja pääsin työvoimakoulutukseen. Vaikka itse koulutus kesti vain parisen viikkoa, sain siitä todella paljon potkua ja uskoa itseeni. Sain eväitä todistaa niin itselleni kuin työnantajaehdokkaillekin, että vielä on virtaa koneessa ja, että: Minulla riittää kykyä ja halua oppia uutta.
Kurssinmuutoksella ja uudenlainen peilikuva
En enää halunnut tai tarvinnut samankaltaista työpaikkaa, kuin missä olin aiemmat vuoteni viettänyt. Minulle riittäisi, jos saisin: palkkaa, jolla pystyy elämään, jossa tuntisin tekeväni jotain merkityksellistä. Halusin myös työskennellä sellaisilla työajoilla, jotka mahdollistaisivat harrastamisen ja yksityiselämän.
Vaikka olen aina arvostanut laatua tietyissä materiaalisissa asioissa, siis tyyliin: meillä on käytetty ja käytetään vain tiettyä ketsuppi- tai soijamerkkiä, niin olisi varmaan asioita, joista voisin tinkiä, jos vastineeksi saisin henkistä hyvinvointia.
Olin siis hyvin valmis ”downgreidaamaan”.
Päätin, että haen paikkoja, joihin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota niiden pienemmän palkan vuoksi. Runttasin parin päivän sisällä menemään hakemuksia yli 20 työtehtävään.
Ja niin onnellisesti kävi, että viimein aktiivisuus tuotti tulosta ja sain työpaikan! Voi sitä onnen päivää, kun minulle soitettiin. Toki tarjolla oli vain 10 kuukauden määräaikaisuus, ja työpaikan sijaintikin vähän kaukana, mutta se oli silti ihme.
Ja nyt on aamu syksyllä 2021. Herään aikaisin. Totuuden nimissä on sanottava, että en nyt suorastaan pomppaa iloisena sängystä, mutta olo on hyvä.
Peilistä minua katsoo sirkeäsilmäinen asiantuntija. Hän kantaa kortensa tähän meidän kaikkien yhteiseen kekoon. Hän on osaava ja osallistuva yhteiskunnan jäsen.
Työpäivän päätteeksi tunnen, että olen tehnyt jotain merkityksellistä, auttanut ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa, kuin itsekin vuosi sitten. Ehdin harrastaa, viettää aikaa läheisteni kanssa ja huolehtia itsestäni.
Tulevaisuus on vielä avoin, mutta katson sitä odottavin mielin ja parasta toivoen. Downgreidaus ehdottomasti kannatti ja voin käsi sydämellä suositella sitä muillekin. Taas kukkii…
